Ahti - rikkauden jumala

Tässäpä kuva ensimmäisestä teräsveistoksestani, Ahdista.  (muokkaus 12.2.2016 kuva poistettu) Innostuin raudasta taidemateriaalina, ja nyt viimeisten viikkojen aikana levyseppien pajalla on koulutuksen puitteissa ollut mahdollisuus väsätä tällaistakin. Ahti, anna antisi.

Olen siis taas yhteiskunnan täysivaltainen jäsen, ja peruspäivärahalla eläessä en koe itseäni enää niin pohjattoman köyhäksi kuin ennen: nyt minullakin on taas sosiaaliturva. Ja jotain tekemistä. Työsopimuskin kai muutamien viikkojen päästä. Vaikka käteen ei edelleenkään jää mitään velkojen ja ulosoton vuoksi, tilanteeni näyttää huomattavasti valoisammalta.

Lopetan tämän blogin pitämisen, koska en koe itseäni enää köyhäksi. Haluaisin tehdä tälle kansamme köyhyydelle jotain muutakin kuin vain valittaa ja kieriä siinä itse. Ehkä tämä uusi yhteiskunnallinen ulottuvuus on saanut aikaan muutoksen, mutta pieni poliitikko sisälläni on herännyt. Luultavasti aloitan jossain vaiheessa uuden, poliittissävytteisemmän blogin, ilmoitan siitä sitten myöhemmin. Tällä hetkellä minua vain ei saa enää punasilmäiseksi raivosta vain oma kurjuuteni, vaan meidän kaikkien köyhien ja pienituloisten kärsimys. Samaan aikaan kun herrat nostavat omia palkkojaan tuhansilla euroilla, he vievät kansamme köyhiltä viimeisetkin lantit. Vaikka valtion talous voi muka paremmin kuin koskaan, se ei näy kansan arjessa. Koska olen itse kokenut omissa nahoissani, kuinka pohjaton köyhyys repii ihmisen riekaleiksi, en haluaisi samaa tapahtuvan enää kenellekään muulle. Mutta tiedän, että tälläkin hetkellä kymmenet tuhannet suomalaiset miettivät, kuinka lopettaa köyhä, turha elämänsä, ajautuneena taloudelliseen katastrofiin ilman omaa syytään. Tieto siitä, että niin moni kärsii turhaan, saa minut raivohulluuden partaalle. Palaan asiaan, kunhan keksin uudelle blogille muodon ja sisällön.

Kiitän kaikkia lukijoitani kommenteista ja palautteestanne. Autoitte minua pahimmasta yli. Ei ihminen elä vain leivästä, vaan rakkauden sanoista. Kiitos kun olette tukeneet tätä köyhää elon tiellä. Virtuaalihalaukset teille kaikille!

Home sweet home

Heipä hei, ja hyvää iltaa! Luppakorva seikkailee taas!
Ensinnäkin, kiitos kirsille ja kompostille Rockin' Girl Blogger- tunnustuksesta ja pahoitteluni kaikille pitkästä päivitystauosta. Olen miettinyt köyhimys-identiteettini vaihtamista, jopa koko blogin lopettamista, vaikka rahatilanteeni ei ole muuttunut yhtään parempaan suuntaan. Korvieni välissä vain on muuttunut jotain. Ehkä aivoni ovat nälän ja kurjuuden maksimoituessa napsahtaneet ja nyrjähtäneet lopullisesti vinksalleen, mutta en enää jaksa murehtia rahahuolistani, enkä koe enää itseäni ensisijaisesti "köyhäksi" van tällä hetkellä -kiitos koulupaikan- hitsariksi, äidiksi ja naiseksi. Kai tämä persaukisuus on joku elämän minulle keksimä kepponen, mutta hengissä ollaan edelleen vaikka köyhempinä kuin koskaan :) Ah, raha ja sen puutteesta aiheutuvat tilanteet ovat tragikoomisia. Katsotaan miten tämä jatkuu.

Avasimme heinäkuussa suihkun lattian vihdoin, kun kämpässä (24neliön hellahuoneessamme) ei voinut enää hengittää kunnolla, silmiä kirveli ja keuhkot vinkuivat. No homettahan siellä oli, eikä mitään vesieristeitä. Asunnon ostamisesta oli kulunut 2v 2kk, ja koska takaraja entisen omistajan vastuulle on tasan 2v., emme saaneet mistään apua. Vesivakuutusta ei tietenkään ollut, eihän meillä sellaisiin muka ollut aikanaan varaa. Yhtiö pesi kätensä koko jutusta. Valtionkorvauksia olisi voinut hakea, mutta emme halunneet joutua remontin lisäksi riitoihin naapureiden kanssa ja oikeuskäsittelyn jonotuslistalle. Ystävä aerobiologian laitokselta antoi lattian alla muhiville lemmikilleimme hienot latinankieliset nimetkin, ja oli siellä myös tietysti suuri sokeritoukkayhdyskuntakin.

Loppukesä ilman suihkua, lämmintä vettä ja wc-pönttöä sujui kohtalaisesti. Pissimme lavuariin, kakkasimme sankoon ja kävimme kaverin luona suihkussa. Riemu repesi siinä vaiheessa kun sähköt katkaistiin unohtuneen laskunmaksun vuoksi. Kaikki taulukaupparhat menivät viimeistä penniä myöten putkiin, ruuveihin, kaakeleihin, nippeleihin ja nappeleihin. Kaupunkiaskeesi pimeässä pölyisessä luukussa ilman jääkaappia ei ole yhtään niin mukavaa kuin luonnon helmassa. Homepölyn lisäksi sukat ja keuhkot olivat täynnä sahanpurua, pisteli niin pirusti!

Etteivät elämän perusasiat pääsisi unohtumaan: Pitää mennä nyt nukkumaan, aamuksi taas hitsaamaan. Sähkö, vessa ja vesi pelaa taas, kiitos omatoimisen ukkoni. Suihku valmistuu sitten kun on varaa ostaa eristettä seinään. Mikäs tässä on Kelan työvoimakoulutuspäivärahapäätöstä odotellessa; paska haisee ja banjot soi.

Jolla on, sille annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on. (Matt.3:12)

Pahoittelen päivitystaukoa, mutta en ole ollut nyt köyhänä kokonaiseen viikkoon. Kävi nimittäin niin, että päädyin ottamaan olutta siskoni houkuttelemana ja sisäänmaksamana eräille kesäfestareille yhdeksi illaksi. Pöydässä sattui istumaan lapsuudenystäväni joka halusi ostaa taidettani. Ilman tuota baarinpöytää - ja kallista mutta rohkaisevaa kaljaa muovituopeissa - emme olisi taatusti nähneet taas seuraavaan kymmeneen vuoteen, saati tehneet kauppoja. Eli jäin illasta rahallisesti reilusti voitolle, vaikka sisäänpääsylippu olikin kallis. Totuus on, että saadakseen (tai edes kohdatakseen) rahaa, sitä täytyy myös olla. Sille, jolla on, annetaan. Näin rikkaat jatkavat rikastumistaan, ja köyhät köyhtymistään.

Eli jospa alkaisinkin käydä tästä lähtien vain nk. paremmissa paikoissa ja tilaisuuksissa. Vain sellaisissa, missä jo sisäänpääsymaksu erottaa jyvät akanoista ja rikkaat köyhistä. Golf-kerhot, sikariklubit, purjehdusseurat ja pintapaikat, here I come! Täytyy vain ensin neuvotella pankinjohtajan kanssa uudesta lainasta, sillä enhän toki voi lähteä luomaan suhteita rahamiehiin köyhän näköisenä, uskottavuushan siinä kärsisi.

Seuraavaksi kyykistynkin köyhäksi vasta ensi viikolla, kun aloitamme wc-remontin. Lattia on pehmennyt taannoisen vesivahingon myötä muodottomaksi, ja homeen voi jo haistaa. Pakko korjata, ennenkuin menee pahemmaksi. Onneksi pankki lupasi armahtaa meiltä kahden kuukauden lyhennykset korjauksen ajaksi. Loppuun vielä oma sanontani, joka pätee valitettavan usein, esim. parkkisakkoja maksaessa: pikkurahasta voi olla joskus puutetta, mutta isot rahat löytyvät aina.

Ajattele positiivisesti

..ota Olvi. Mieli tekisi välillä. Antaisi kaiken vaan olla. Luovuttaisi. Tekisi mieli paeta kaiken turhuutta ja tarkoituksettomuutta, koko elämää. Hautautua hankeen, piiloutua pulloon, unohtaa ja lakata. Lopettaa, keskeyttää. Antautua kauhulle, turhalle taistelulle. Tai pitää edes hetken tulitauko.

Ajattele positiivisesti. Aion pysyä vielä hengissä ja jatkaa taistelua.

Tässä vielä kierrätyksestä muutama mietelause:

"Se parhaiten nauraa, jolla on paras lääkitys"

"Se mikä ei tapa, se vituttaa."

"Naura ongelmillesi, niin kaikki muutkin tekevät."

Tämä on ryöstö!

Tällaisiakin tunnelmia laskujen eräpäivät saattavat herättää... kuva piirretty tämän vuoden helmi-maaliskuussa.

Päättymätön painajainen

Elän pahaa unta. Juuri kun luulen, että olen herännyt, painajainen hyökkää päälleni kahta kauheammin kourin. En uskalla enää toivoakaan että tämä päättyisi joskus. Kävin juuri maistraatissa. Kysyin kaupparekisteritodistusta, todistaakseni työkkärille ettei minulla ole enää yritystä. Olin tammikuussa täyttänyt Y6-lomakkeen eli yrityksen lopettamisilmoituksen, ja luulin että kaikki olisi selvää. Eipä ollutkaan. Olin ilmeisesti ruksittanut yhden ylimääräisen ruksin lomakkeeseen (kaiken varalta) ja se olikin sekoittanut vastaanottoviraston niin, etteivät olleet saaneet selvää halusinko lopettaa yrityksen vai en. Tästä linkistä voi kurkata vähän tuota päällisin puolin simppelin näköistä ilmoituslomaketta "y6". Miten tyhmä voi olla, että sen voi täyttää väärin? No, tässä on teille elävä esimerkki täydellisestä idiootista.

Täytin nyt uuden lopettamisilmoituksen, ja tällä kertaa virkailija tarkisti ettei ole ylimääräisiä rakseja missään - kaiken pitäisi olla nyt vihdoin selvää. Viikon-parin päästä pitäisi kaupparekisterin päätös tulla, ja haamuyritykseni lakata vihdoin kummittelemasta. Puolitoista vuotta tätä on kestänytkin. Sitä ennen työkkäriin on turha yrittääkään. Menetän tässä nyt sitten taas kerran muutaman viikon (ehkä koko kuukauden?) tuet. Ainoa hyvä puoli - jos oikein etsimällä etsitään positiivista asennetta- on se, että saan vähennettyä taiteilijaväreihin ja junalippuun (taulujen kuljetukseen paikasta toiseen) tuhraamani rahat taulujen myynnistä viimeiseltä puolelta vuodelta. Eli saan "tulot" virallisestikin miinukselle, niinkuin ne oikeasti olivatkin.

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. En voi syyttää tästäkään kuin itseäni. Minä olen tyhmä!!!!! Tyhmä!

Seuraavat lomakkeet tarvitaankin sitten verotoimistosta, saas nähdä miten käy. Veroilmoitukseni on vieläkin tekemättä. En osaa. Pakko kirjoittaa jotain, keksin vaikka lukuja päästäni että saan niillekin jonkinlaisen taseen. Kuittipino ei kuulemma kelpaa. Pitäisi ynnätä, kertoa, vähentää, tietää mikä on kaksinkertainen ja yksinkertainen kirjanpito, tietää mikä on tase, brutto ja netto. Miksi mulla on tällainen paperikammo? Onko paperi/lomakekammoisille olemassa jonkinlaista tukiryhmää? Tai terapiaa? Tai viranhaltijaa, jonka kanssa asioitaan voisi yhdessä käydä läpi? Käyväthän ne sossussakin kaikki paperit läpi, miksi yrittäjien pitää maksaa siitä kirjanpitoon? Mä olen luuseri, tyhmä, idiootti, enkä voi syyttää tästä muita kuin itseäni.

Jonotusmusiikkia

Työkkäriä varten tarvitaan todistus maksettujen yellien (yrittäjäeläkkeen) määrästä ja kestosta, vuodelta 2003 alkaen. Ensin soitto latauspalveluun: puheaikaa on jäljellä 1,30 euroa. Soitto Pohjolaan. Pimpeli, pompeli, valitse yksi, jos haluat sitä, kaksi jos tätä.... näppäiltyäni vaihtoehdot oikein, pääsen vihdoin jonoon. Pimpeli pompeli, olette edelleen jonossa. Pimpeli pompeli, tuut, olette edelleen jonossa. Lopulta Pohjola vastaa: "Yelliä? Soititte väärän numeroon, yellit hoitaa meillä nykyään Ilmarinen". Onneksi firma on neljän vuoden jälkeen vielä olemassa. Soitto taas latauspalveluun: puheikaa jäljellä 0,40e. Ei riitä enää uuteen jonotusaikaan Ilmariselle. Soitto äidille. Lähetätkö rahaa että saan puheaik.... klik! Puhelu katkeaa automaatin ystävälliseen naisääneen. Puheaikaanne ei ole tarpeeksi. Voitte ladata lisää puheaikaa ottoautomaatilta....

Hitsaaminen on ihan jees

Siellä hitsarikoulussa on mennyt nyt viikko ihan mukavasti. Oletettujen tukien puolesta tein virheen siinä, kun irtisanoin itseni siivoushommasta vasta koulun alkamispäivänä (roikuin kirjoilla siltä varalta etten pääsisikään kouluun): luulenpa että kahden viikon irtisanomisajalta ei tule penniäkään. Kunhan saan mustaa valkoisella ensi viikolla, otan selvää miten mun käy. Heinäkuu on koulusta taukoa, senkin puoleen menee vähän monimutkaiseksi, mutta onpahan aikaa hoitaa virastoasioita.

Hitsaaminen itsessään on ihan kivaa. Vähän se tietysti pistää miettimään, että taisi mennä hukkaan kymmenen vuoden ei-niin-fyysinen koulutus (lukio+amkk) ja työkokemus, mutta sinänsä työ on haastavaa ja terveellistä sielulle. Lihaskunto ja papu kasvaa. Ilmapiiri on lievästi sovinistinen mutta ihanan rento. Huppuun ja maskiin naamioituneena ei haittaa, vaikka olisikin "heikompi astia", vain työn jälki ratkaisee. Unelmoin, että saisin tammikuussa -koulun jälkeen- työpaikan, ja kiinni palkkapussiin. Viikon jälkeen on tosin vielä vaikea sanoa mitään, mutta pidän työstä ja työpaikasta. Unelmoin, että alkaisin säästää tulevasta palkasta (mikäli siis pääsen töihin tammikuun jälkeen), jotta voisin pitää vuoden-kahden päästä taidenäyttelyn Helsingissä. Ei ole ollut varaa pitää näyttelyjä nyt kahteen vuoteen yrityksen kaaduttua. Ei näyttelyjä - ei taulukauppaa. Maalauksia on valmiina, muttei varaa kehyksiin, näyttelyvuokraan, julisteisiin, kutsukortteihin, mainostukseen, jne. Näyttelykin on vielä kaukainen unelma, läheisempi haave on nyt vain saada entiset laskut maksettua, ja sinnitellä hengissä vielä tämä vuosi. Tyhjästä on niin paha nyhtästä.

Tämä on nyt tyhjää parempi ratkaisu. Tuntee tosiaan tekevänsä jotain, kun kipinät sinkoilevat ja sula metalli höyryää.

Kela petti

Eivät sitten myöntäneet avustusta opintolainojeni korkoihin. Olin tienannut tarkastelujakson ajalla 1.2.-31.5. yhteensä 29,80 euroa (!) yli tulorajan. Kas kummaa, päätös ei sinänsä yllättänyt, mutta pettymys on silti karvas. Varsinkin kun kyseessä on korko, ei lyhennys, ja koska lopetin sen siivoustyön jo huhtikuussa. Lisäksi tuolta ajalta tuli velä kaupuginkin suunnasta kohtuuton lasku päivähoitomaksuista. Ei olisi tosiaan pitänyt työskennellä lainkaan, kun taas rangaistaan näin... ottaa niin päähän! Seitsemänsataa euroa ylimääräistä jostain olisi taas pieraistava. Onneksi opinto/työllistämistuki (500e/kk) on luvattu alkavan elokuussa, ehkä saan maksettua laskut sillä. Tuntuu että yhteiskunta tosiaan vaatii kaiken tai ei mitään: raadat joko niskasi limassa kahdeksasta neljään tai lojut työttömänä avustuksilla, kädet sidottuina. Tämä mun ratkaisu yrittämisineen, osa-aika/pätkätöineen ja opiskeluineen ilman tukia on virkamesten painajainen, kaikin tavoin tuomittavaa, epäilyttävää ja rangaistavaa. Voihan **#&!%#?¤*!, tämä systeemi haisee!

Köyhyyden oppikoulu

Ensinnäkin: kiitos kaikille kannustuksesta! Oikeasti koulu ja tulevaisuus jännittää, mutta kai se menee kun ottaa vaan hyvän asenteen. Valan itseeni uskoa.

Tässä eräänä päivänä tuli TV:stä (nelonen tai subtv?) ohjelma, joka käsitteli himoshoppailijan rahantuhlaamistarvetta. Vähän samaan tyyliin siis kuin se lapsenhoitaja auttaa niitä hirviöperheitä tai seksologi pariskuntia, tälle himoshoppaajallekin oli varattu henkilökohtainen terapeutti-sparraaja. En nähnyt ohjelmaa kokonaan, mutta selvisi että tällä shoppailijanaisella oli jatkuva tarve ja sisäinen tyhjyys, jota hän yritti täyttää tavaralla ja manikyyreillä. Ongelmat johtuivat lapsuudesta ja turvattomuudentunteesta, riittämättömyyden tunteesta. Kaikessa pinnallisuudessaan ohjelma oli silti koskettava: löysin itseni tuon rikkaan mutta rahankäytössään holtittoman naisen tarinasta.

Minäkin olen kai pohjimmiltani himoshoppailija, jolla ei ole nyt vain ollut mahdollisuutta tuhlaamiseen. Siksikin tämä köyhyys on niin hirveää: rahattomuus on shoppailijan painajainen. Mutta toivon todella, että oppisin tästä ajasta jotain. Että oppisin nauttimaan elämästäni ja hyväksymään itseni riittämättömänä ja epäonnistuneenakin. Etten enää määrittäisi itseäni menestykseni, lahjakkuuteni, ulkoisten puitteiden tai materian kautta, vaan tuntisin eläväni ilmankin. Tuntisin riittäväni, tällaisena kuin olen.

Hirveä läksy tämä köyhyys on. En tiedä opinko sittenkään, vaikka tätä opetusta onkin tullut päntättyä.

Duunariksi oppimaan

Pääsin hitsarikouluun! Koulu on ilmainen ja - mikä tärkeintä - lyhyt, ja syksyllä on hyvät mahdollisuudet työllistyä ammattiin. Ruusuinen tulevaisuus odottaa, kun pääsen miesten töihin ja miesten palkoille. Tiedä vaikka partakin siinä kasvaisi :) Taiteen tekeminen voi olla taas työläämpää, mutta olen valmis mihin vain, että tämä köyhyys loppuisi.

Dyykkarin onnenpäivä

Käytiin eilen kylässä parin korttelin päässä. Ystäväni pihalla oli roskalava, ja sinnehän minä painelin heti ensimmäisenä tonkimaan. Neuvo: älä jää koskaan miettimään liian pitkään kirppari- tai roskalavalöydön kohdalla, voi olla ettei tavaraa tunnin päästä enää olekaan. Saalis oli melkoinen: lastenistuin pyörään, iso, lähes käyttämätön plyyssimatto, ja vuodelaatikko sängyn alle. Kaikki asioita, joita ei ole varaa ostaa edes kirpputorilta, mutta ovat tuiki tarpeellisia - ja kaupanpäälle se persialaismatto joka on ihanaa ylellisyyttä. Eikä tarvinnut kävellen raahata edes kovin kaukaa. Vuodelaatikko oli 2cm liian korkea, mutta näppäränä tyttönä surautin sen sahalla sopivan kokoiseksi.

Tuntuu, että maailmankaikkeus tuli vähän vastaan. Näistä onnenpotkuista tulee niin hyvälle mielelle, että usko korkeampiin voimiin palautuu.

muokkaus: Edellisen kerran dyykkauslöytö oli jalat runkosänkyyn (kaupan ovh. 50e) jotka löytyivät junaradan pöpeliköstä. Vaati vain hiukan vaivaa irrottaa ne siitä kevään kostuttamasta sängynraadosta. Varoituksen sanana vielä roskalavalöydöistä tositarina: eräs ystäväni löysi roskalavan vierestä sängyn, jonka puuosiin olikin pesiytynyt jotain kirppuja tai luteita, jotka levisivät asunnon rakenteisiin, vaatteisiin ja kaappeihin. Lopulta kaupunki kävi myrkyttämässä koko asunnon, ja ystäväni perheineen joutui evakkoon ja desinfioimaan kaiken vaatteista lähtien. Ei kyläilty mekään siellä silloin pitkään aikaan.

Toivon että näille mun löydöilleni ei käy samalla tavalla.

Köyhyysniksi nro:07249860956001

Jos ei ole ruokaa, kannattaa maata mahdollisimman paljon liikkumatta, esim. tv:tä katsellen. Näin ei kuluta turhaan energiaa eikä tule niin nopeasti nälkä. Vettä kannattaa juoda paljon, sekin laimentaa näläntunnetta ja on ilmaista.

Työmoraali?

Olen yrittänyt parhaani mukaan pysytellä yhteiskunnan ulkopuolella, siinä kuitenkaan onnistumatta. Teen työtä, jota yhteiskuntamme halveksuu. Ainakin jos sitä mitataan rahassa. Työstäni menee ensin 8% arvonlisää, 30-40% materiaaleihin, 50% välittäjälle. Jäljellejäävästä 2-12% prosentista (="tulostani") maksan vielä verot. En saa avustuksia, koska en halua tukea vääristyneitä tukirakenteita, kuten esim. asumislisää joka pakottaa vuokra-asumiseen ja rahan kerääntymiseen jo entuudestaan rikkaille. Työni on ehkä "kivaa" mutta elätän sillä viranomaisten ja välikäsien lisäksi itseni ja lapseni ja annan osuuden "yhteiskunnalle" josta en ole itse kuitenkaan oikeutettu nauttimaan. Koen tekeväni moraalisesti oikein, itselleni ja muille, vaikka köyhyyteni näännyttääkin minut. Työni ei rasita luontoa, ja koen parantavani taiteellani itseäni ja muita. Siksi en halua "hullun papereita" tai terapiaan, koska en oikeasti haluakaan sopeutua mielestäni sairaaseen rahan ja kiireen sumentamaan yhteiskuntaamme. Haluan vain elää, omistaa katon pääni päällä, ja maksaa velkani - jonka otin työllistyäkseni, mutta epäonnistuin - kunniallisesti. En halua olla osana tätä hulluutta, mutta seuraukset on pakko kärsiä yksin. Maksan tästä nk. moraalistani kalliisti. Tasapainoilen hulluuden rajalla... mutta minulla on vielä tämä kiukku ja valitusoikeus, joten nautin siitä. Pahoittelen että tämä blogi on lähes pelkästään ahdistunutta marmatusta, mutta köyhyyteni julkituominen ja palaute jotenkin selvittää päätä kummasti.

"Pentti Linkola on sanonut, että ihmisten pitäisi lakata tekemästä töitä, sillä työn tekeminen on sivilisaation suurin uhka."(Voima 05/2007, Ketun haastattelu)
Ketä ja mitä varten ihminen tekee työtä? Minkä tupakkayhtiön puolesta lääkäri taistelee syöpää vastaan? Montako afrikkalaista on kuollut nälkään sen yhtiön öljypolitiikan seurauksena, jonka bensalla rekkamies kuljettaa banaaneja pohjoiseen?

Eikä sitä tiedä, ehkä menen jo ensi viikolla taas nöyrästi siivoamaan öljytahroja ja tuontijogurttia tehtaiden lattiapinnoilta, trukkeja väistellen. Mutta tänään teen taidetta, koska kaapissa on vielä ruokaa. Tänään teen sitä, minkä osaan parhaiten, oikeaa työtäni, joka on pirun kivaa.

Aurinko paistaa risukasaankin.

Onneksi on kesä, ja grillimakkara ei maksa juuri mitään. Ja auringonpaiste on ilmaista! En ole vieläkään mennyt töihin. Asioiden hoitamattomuus ahdistaa, mutta ajatuskin siivouksesta ja siitä rumbasta vielä enemmän. En osaa, jaksa, pysty, kykene, halua. Pelkään. Herään edelleen joka aamu jäykkänä kauhusta. Yritän ummistaa silmäni laskuilta. Ehkä haen sairaslomaa tähän ahdistukseen, mutta saanko hullun papereilla sitten koulutuspaikkaa? Eikä 250e/kk ole sen vaivan arvoista... Eli ei ehkä kannata sairastuakaan... yritän sinnitellä "järjissäni" koulun valintakokeeseen asti, tai ainakin peitellä tätä ahdistavaa hulluuden partaalla horjumistani. 15. päivä tätä kuuta erääntyy opintolainan korko, kysyn voisiko Kela ehkä avustaa vaikken olekaan täysin tuloton vaan vain ylivelkaantunut. 250e taas ylimääräistä pohjattomalle moolokinkidalle. Ulosottokaan ei armahda: kun soitin olisiko tämän yhden kuun voinut skipata opintolainojen vuoksi, nauroivat kuivasti, että "ehdoton ei, mutta yrittäkää silti syödä jotain". En tajunnut että oliko se vitsi vai vi**uilua päin naamaa? Luullakseni jälkimmäinen.

Teen itsestäni narrin taas

Köyhyys ei todellakaan ole mikään positiivinen piirre ihmisessä. Koska luonteen vialta se minusta vaikuttaa. Olen liian nautiskelijaluonne ja laiska lähtemään töihin. Olen tehnyt itsestäni jo narrin, pellen, reagoimalla köyhyyteeni. Ajattelen itsekkäästi, että olen "sen arvoinen" ja enemmänkin, ihan vain tekemällä sitä, mitä parhaiten osaan. Unelmoimalla kuvia. Piru vieköön minut.

You're worth it

Naisen elämän arvo voidaan määrittää shampoopullolla tai ripsivärillä: "koska olet sen arvoinen". Entäs sitten kun kauneudenhoitotuotteita ei ole varaa enää ostaa? Onko nainen sitten arvoton? Mitä jää, kun ihminen ei ole enää auton, ravintolaillallisen, digiboksin, kenkien tai edes vessapaperin arvoinen? Jotain todellisempaa?

No, kaikkihan me tiedämme mikä se on sitä ehtaa itseään.

Krokotiilin kyyneleet

Kiristys, uhkailu ja lahjonta ovat käytettyjä konsteja niin mafiassa kuin lastenkasvatuksessakin. Toimii myös miehiin. Olin päivällä niin vihainen rakoista ja vesikelloista varpaissani, että päätin käyttää osan kallisarvoisista ruokarahoistamme uusiin kenkiin. Viimeiset rahat sattuivat nyt vain olemaan miehen tilillä, eikä miehille ole helppoa selittää yksinkertaisesti sellaisten käsitteiden kuin "sandaali" tai "tampooni" välttämättömyydestä. Itkua, hampaidenkiristelyä ja tuskaisia voihkaisuja kuten "en tunne itseäni enää naiseksi ollenkaan" (= "seksiä ei tipu enää kuukausiin ellen saa uusia kenkiä"). Dramattinen ostoksillelähtö siis, mutta minun oli perusteltava lähinnä itselleni miksi käytän rahaa turhuuteen. Talvisaappaathan ovat kunnossa, kyllä niillä kesälläkin eteenpäin pääsee vaikka vähän kuuma tulisi.

Ehkä minä vain tarvitsin hiukan kyyneleitä ja kiukkua ennenkuin uskalsin ostaa ruoan lisäksi jotain muutakin kuin vessapaperia; varmistuksen siitä, että minulla on lupa olla köyhänäkin nainen. Emmehän me elä pelkästä leivästä.

Trikoo on riskillä ruma

Ensimmäinen hellepäivä. Olkaa te muut iloisia ja syökää jäätelöä, minä ahdistelen tänään koko Suomen puolesta. Kengät hiertävät jalat verille, pitää ostaa laastareita. Haluaisin uuden kesämekon, mutta tuntuu etten sovi nykyiseen muotiin ollenkaan kun en ole missi. Kaikki 20e:n budjetin mekot olivat liian minejä, karmean värisiä, tai lureksi paljastaa läskit vääristä kohdista. Vittu että vituttaa. Tunnen itseni rumaksi, kaikkeen kelpaamattomaksi, tyylitajuttomaksi hylkiöksi. Muoti näyttäisi olevan nyt melko vapaa, mutta edelleenkin isokokoiset, pienirintaiset ja persevät saavat sopivaa mekkoa hakea. Pitäs mennä taas töihin että sais rahaa, mutta tuntuu tällä hetkellä että mieluummin räjäyttäisin aivot pellolle. Omien hautajaisten kuvittelussa on sekin hyvä puoli, kun niihin ei enää tarvitsisi keksiä itse päällepantavaa.

Menkat varmaan tulossa.

2 oikein

Lotosta tuli taas vesiperä, 2 oikein ei riitä mihinkään. Todennäköisyys voittoon kuitenkin kasvaa huomattavasti jo sillä, että lottoan edes sen yhden rivin. Jos ei pelaa, ei voi voittaakaan. Joka lauantai elää toivo siitä, että tämän blogin kirjoittaminen kävisi tarkoituksettomaksi.

Kenkien fimo-korot onnistuivat, mutta nyt ilmeni uusi ongelma: mulla on kaksi varvasta liikaa kummassakin jalassa. Ei mahdu ei. Se henkilö, joka keksi suunnitella naisille suippokärkisiä kenkiä, pitäisi hirttää munistaan.

Fimomassa hoitaa köyhän mieltä

Tässä onnettomalla resoluutiolla (kameran salama ei toimi) kuva vessanpöntön painettavasta nupista, tehty kokonaan fimosta. Nupista on ollut vain tikku jäljellä jo vuoden verran, kun alkuperäinen nuppi ei toiminut (huuhtelukoneistossa on jotain vikaa). On paljon mukavampaa nyt vetää pönttökin!

.

.

.

Ei pääse elokuviin, syömään, autoilemaan, matkustamaan... köyhä alkaa vähitellen kieltäytymään kaikesta kivasta. Alkaa elää siinä tulevaisuudessa "sitten kun", koska ei ole oikeutettu nauttimaan elämästään . Päätelmä lamauttaa kaiken. Maksan laskut "sitten kun". Teen kaiken muun sitten kun olen maksanut laskut. Ainakaan mitään kivaa ei köyhä ei tässä rikastumista odotellessa saa tehdä, vaan pitää huokailla, murehtia ja miettiä, että miten niistä laskuista selviäisi. Pitää kieriskellä tuhkassa, itsesäälissä ja -syytöksissä, pukeutua säkkiin ja ruoskia itseään.


Minä kuitenkin lankesin tänään syntiin: Olen iloinnut koko aamun, enkä ole murehtinut mistään, vaan askarrellut! Keksin, mitä askarrella rautalangasta ja Fimomassasta. Korot niihin vanhoihin kesäläppösiin, joilla ei ole voinut kävellä koska korot olivat liian kapeat (lahjakengät toissavuotisen kummallisen korkomuodin ajoilta), nupin vessanpönttöön, pinnin rastoihini sekä vyönsoljen. Laitan pian kuviakin liitteeksi jos kamera toimii... Ihan vain ilahduttaakseni teitäkin rakkaat lukijat, näyttämällä minkä vuoksi olen uhrannut koko aamupäiväni! Hulluilla on halvat huvit! Ylistetty olkoon Fimo-massa!

Vauhdin hurma

Jee. Taskut ovat taas tyhjät, mutta tällä kertaa perusasiat ovat kunnossa: jääkaapissa on ruokaa, ja pyörä on vihdoin kunnossa! Uskomatonta miten materiasta tuleekin hyvälle mielelle. Omistavaa luokkaa, sitä pahinta, perkele. Olen niin iloissani pyörästä, että tuntuu kuin omistaisin taas palan maailmaa - ainakin niin pitkälle kuin pyörätietä riittää! Samanlaista vauhdin hurmaa en olekaan kokenut enää vuosiin.

Polkupyörä

Saimme polkupyörän naapurin tädin ullakolta. Priimakappale 70-luvulta, käyttämätön ja kuin uusi. Sisäkumit olivat kuitenkin hapertuneet vuosikymmenten saatossa. Polkupyörä kuvaa hyvin omistussuhdettani elämään: muuten ihan hyvä ja hieno, mutta kulkemaan sillä ei pääse. Korjaamoreissun paikka, ja sekin taas maksaa.
Eilen selvisi, ettei se kirpparisänky ollutkaan sellainen kuin luulin (on vaikea arvioida kasaa puunpaloja) joten jäi ostamatta. Onneksi uusi rahareikä heti syntyi näistä sisäkumeista. ;)Polttelikin jo ikävästi taskunpohjalla.

Kevätsiivous

Siivous ja päivänukkuminen on tehnyt hyvää. Tämä huusholli alkaa vähitellen hahmottua. Siivoamalla ja järjestelemällä on löytynyt paljon asioita, joiden olemassaoloa en edes muistanut: öljyvärit, peltirulla, askartelumassaa, jne. Ja heittämällä pois vanhaa tavaraa, tuntuu kuin siivoaisi aivoistakin kuonat pois. Hyvä, napsutan huomenna ne pyöränventtiilit paikoilleen ja sinkutan työkkäriin ja sitten kirpparille. Menköön viimeisetkin pennit, haluan tästä kodista kodin näköisen ja puhtaan. Lapselle parvisänky, että sen alle saa puolentoista neliön verran lisätilaa. Ei ole helppoa järjestää kotia kolmelle ihmiselle kun käytössä on 22 neliön hellahuone. Hyvin suunniteltu, puoliksi tehty. Jos saisin tehtyä tämän nyt edes puoliksi, siinäkin olisi riittävästi.

Mädän omenan vuodatusta

Olen ollut viime päivät niin hirvittävien itsesyytösten ja lamauttavan masennuksen kourissa, etten ole tännekään uskaltanut tai jaksanut kirjoittaa mitään. Äiti lähetti rahaa, ja olen yrittänyt olla nyt "täydellinen äiti" omalle tyttärelleni: vein hänet ensimmäistä kertaa oikeisiin elokuviin. Olen hemmotellut meitä myös pizzalla ja ostamalla askartelumassaa, josta olemme muovailleet uusia pikkunukkeja ja korjausosia vanhoihin. Ostin myös neljä käsintehtyä paperinpalaa ikkunaverhoiksi ja venttiilit polkupyörään. Olen myös siivonnut, pessyt pyykkiä, korjaillut rikkinäisiä lamppuja ja viemäreitä, sukuloinut, ulkoillut, kastellut kukkasia, tavannut kavereita, pessyt ja hoitanut itseäni, lastani ja kotipesää. Yrittänyt pistää elämääni kuntoon ja järjestykseen, vaikka suurin työ eli paperi- ja laskupinot lojuvatkin vielä "mansikkana pohjalla".
Miksi tämä kaikki tuntuu edelleen niin ontolta? En osaa olla täydellinen äiti, en edes äiti. Hyvä jos ihminen. Huomaan peilistä, että hymyni on muuttunut katkeraksi, katseeni syyllisyydestä ja epäilyksistä sameaksi. Ketä yritän huijata? En osaa leikkiä lapseni kanssa, en osaa nauraa aidosti, en pysty taiteilemaan. En nauti auringosta, koska valo vain paljastaa pölyttyneen, kuivuneen mieleni.Tuntuu että on vain ohuet kuoret jäljellä, peittelemässä läpeensä mätää sisintäni. Olen niin väsynyt tähän koko elämään ja kaiken tarkoituksettomuuteen.
Tuossa pöydällä tuo pahin painajaiseni lojuu, avaamattomat kirjeet ja laskut. Tekemätön työ, jota pakenen viimeiseen asti. Olen läpimätä, avuton, kasvoton luuseri. Haluaisin vain nukkua pois, hautautua multaan, piiloon, turvaan, kohtuun, herätä seuraavasta elämästä toukkana tai maan matosena. Miksi edes synnyin tänne, ja vieläpä synnytin lapsenkin samaan kärsimykseeni? Mikä tämän kaiken tarkoitus on?

Ei kannettu vesi kaivossa pysy

Köyhyyteen ei auta, että joku lahjoittaa rahaa. Tai ehkä hetkellisesti auttaakin, mutta pian sama tilanne on taas edessä, ellei rahareikiä ole ehtinyt tukkia. Minun elämäni on kuin seula, yhtä suurta rahareikää. Reikien tukkimiseen tarvittaisiin niin paljon tuohta, että vain lottovoitto riittäisi. Elämä pitäisi tietysti saada järjestettyä niin, että tekemisistään saisi rahaa. Että jaksaisi kantaa kuormansa niin, ettei napostelisi kuormasta siinä matkan aikana. Tässä tilanteessa ei vain pysty muuhun: kaikki menee suoraan perustarpeisiin, kädestä suuhun. En ole yrityksistäni huolimatta onnistunut raha-asioissani. En ole saanut sijoituksilleni tuottoa. Kylvänyt ja kastellut, mutten niittänyt mitään. Kai tässä on jotain sellaista mitä en ymmärrä enkä osaa. Taloudenhoitokin on taitolaji, ja minulle aika kova läksy opittavaksi näiden epäonnistumisieni kautta.

Muokkaus:
Tulipa vielä mieleen ne ulkomaan-apuprojektit, joissa esim. Afrikkaan oli viety traktoreita. Korruption, koulutuksen puutteen ym. ongelmien vuoksi traktorit päätyivät äijien kulkupeleiksi huviretkiä varten, eikä viljelykseen niinkuin oli tarkoitettu.
Ongelmia ja köyhyyttä yksittäisenkin ihmisen kohdalla olisi mietittävä laajempana kokonaisuutena. Jos olisin Afrikka, mikä olisi minun henkilökohtainen korruptioni, velkani, koulutuksen puutteeni tai luonnonkatastrofini? Miksi olen tällainen kehitysmaa?

Mikä ihmeen kriisiapu?

Kysyttiin, onko mulle tarjottu kriisiapua. Mikä sellainen on? Mistä sellaista saa? Kuinka huonosti ihmisen asiat pitää olla, että sellaiseen on oikeutettu? Minähän kuljen vain kriisistä kriisiin. Kriisi on normaalitila. Aika kuluu harmaasti, hampaita yhteen purren. Välillä repeilen ihmisenä, mutta kuljen kuitenkin. En kulje tietenkään eteenpäin, ei mun elämä kulje enää mihinkään. Elossaolemisen taito, on siinäkin riittävästi opettelua. En voi vaikuttaa mihinkään, kaikki valuu sormien läpi, varsinkin aika. En voi vaikuttaa mihinkään tässä saamarin myrskynsilmässä. Itse olen tänne itseni ajanut, eikä täältä pääse pois. Ympäriltäni muut tempautuvat pyörteeseen. En halua lentää mukana, tarraudun maahan.

Eräs loppu

Olen ihan sekaisin surusta ja kiukusta. Lähipiiristä. Viimeiset askeleet kaiken tuen ulkopuolella ovat heiveröiset, eivät jaksa enää. Kaikki tuki on koeteltu. Kun on ajettu loppuun, yrittää silti vielä. Jo vaikka asiat hoituisivat, kun yrittää viimeisillä voimillaan töitä, yksin, hoitaa kaiken yksin. Viimeisen rutistuksen. Kunnes äiti loppuu. Ei jaksa enää. Lapsetkin jäävät yksin. Yksin. Yhteikunnassamme, jonka pitäisi pitää huolta niistä äideistäkin.

Hyvää äitienpäivää

Onnea äideille! Rakkautemme, rikkautemme.

Kulttuurimurha

Omalla alallani tukityöllistäminen on viety huippuunsa. Mikäli mielit vuosien opiskelujen jälkeen oman alan töihin, ainoa vaihtoehto on saada työkkärin työllistämistukipaikka jostakin kulttuurilafkasta missä teet taidetta yhteiskunnan hyväksi hintaan 600-700e/kk, alipalkattuna ja -arvostettuna. Siivoojanakin saa parempaa palkkaa. Poliitikkojen vaimot istuvat yhteiskunnan kustantamilla lipuillaan esityksissä, jotka ylityöllistetty ja alipalkattu työllistetty on rakentanut. Ylistävät arvostelut valtakunnallisissa julkaisuissa eivät paljon lohduta, koska harvoin tämä osa-aikainen hylkiö (jonka sopimusta uusitaan puolen vuoden välein jotta valtion tuki säilyy) saa edes nimeään esiin. Kissa kiitoksella elää. Sydämeni vuotaa verta näiden yhteiskuntamme uhrien puolesta, taiteilijoiden, joilta ihmisarvo on riistetty. Luovuus tapetaan, nitistetään, kun shamppanja ja veri tukityöllistetyn selkänahasta virtaa punaisille matoille, ja poliitikko on tyytyväinen liikututtuaan, nähtyään jotain koskettavaa ja saatuaan taas uuden sulan hattuunsa. Aplodit kulttuuriyhteiskunnallemme täältä aition toiselta puolelta. Bravo, olette tehneet kulttuurin tappamisesta taidetta.

Paluu todellisuuteen

Se huima tarjous olikin perätön, mitä kyllä epäilinkin. No, oli silti mukava haaveilla edes hetki. Ja voihan sitä kesällä kulkea ilman kenkiäkin. Perhana, olipas pilvilinna.
Kyllä mä silti uskon ihmeisiin, lottovoittoihin ja muuhun. Sitten kun on sen aika, ehkä taiteellakin voi tienata riittävästi leipää pöytään. Siihen asti elämä jatkuu, ja tämä blogi jatkuu.

Kallis maku

Taas kenkäasiaa. Kiertelin tänään kaikki kaupungit kenkäliikkeet ja kirpputorit etsiessäni sopivia kävelykenkiä kesäksi. Ne vasta suutarilla käytetyt saapikkaat kun alkavat olla näilläkin leveysasteilla tukalat tähän vuodenaikaan. Oli ihana olla ikkunaostoksilla sillä ajatuksella että ne kengät todella voisi ostaakin joku päivä eikä vain haaveilla, tästä rikastumisen toivonkipinästä on otettava nyt kaikki irti ennenkuin tulee taas pettymyksiä. Vaatimukseni kengille ovat kuitenkin aika kovat: pitäisi sopia mekon ja housujen kanssa, sopia töihin ja juhliin, tuntua ja näyttää hyvältä, ja ennen kaikkea: mahtua ylileveään ja -suureen jalkaani kokoa 41. Ne ainoat löytämäni (kauniit) maksoivat vaivaiset 98,90 euroa - minulla on naurettavan kallis maku! "Isokenkäinen" tässä tosiaan pitäisi olla ainakin lompakon puolesta... Näillä jaloilla kokoja löytyisi tietysti miesten tai mummojen osastolta, mutta mallit ovat liian maskuliinisia tai rumia. Täytyyhän sitä tuntea itsensä naiseksi. Naiselta minusta kyllä tuntuikin ikkunashoppailtuani koko kaupungin läpi jalat täysin tohjona: väsyneenä ja tyhjin käsin, mutta euforisen onnellisena.

Paluu tulevaisuuteen

Palasin eilisiltana kotiin. Epätodellinen olo. Sain matkalla nimittäin hyvin epätodellisen tarjouksen taiteestani, summan joka on minun näkökulmastani mahdoton, ja joka lopettaisi köyhyyteni. Raha tuntuu nykyään niin epätodelliselta ja epätodennäköiseltä, että en usko ennen kuin näen. Epäilevän Tuomaan usko ihmeisiin läikähtelee. Ja onko raha todellista sittenkään?

Aivoloma

Balanssin vuoksi on välillä myös kerrottava hyviä kuulumisia. Olen ollut lapsuudenkodissani nyt viikon, ja tuntuu että aivotoiminta on palautunut melkein normaaliksi. Ei huolia, ei murheita. Ruokaa jääkaapissa, sähköä johdoissa, lämmintä vettä ja luonnonrauhaa. Ei tarvitse rahaa mihinkään. Tai ainakaan minun ei tarvitse maksaa eikä murehtia.
Koiran ulkoiluttaminen, lapsen kanssa kävely, luontoretket, mikään ei maksa mitään eikä mitään tarpeita rahan tuhlaamiselle ole näköpiirissä. Kylmä hyhmäinen kevät maaseudun rauhassa, kellastunutta ruohoa viime kesältä. Ei busseja, autoja, junia, puhelimia, ei kiirettä. Ei tarvitse rahaa, että pääsisi käymään kahvilla ja tapaamaan ystäviään. Täällä ei tarvitse ystäviäkään, ovat muuttaneet pois jo vuosia sitten, kaupunkeihin kuten minäkin. Ei tarvitse pukeutua muodin mukaan tai edes sinne päin, ja mikäli ei olisi niin kylmä, täällä voisi hyppelehtiä ilman rihman kiertämää. Utopia ja aivoloma kaikesta murheesta. Jatkuisipa elämä näin.

Täällä en kaipaa kultaakaan, vaan rauhaa päälle maan.

Avun vastaanottaminen

Avun pyytäminen ja vastaanottaminen on nöyryyttävää. On nöyryyttävää soittaa vanhemmille: "Voitko äiti lähettää kaksikymppisen ruokarahaksi? Ööh... meillä olisi vähän leipä lopussa. Joo... on meillä vielä makaronia, krhm....". On nöyryyttävää mennä sosiaalitoimistoon: "Niin kun meillä on se omistusasunto, ai se pitäisi myydä vai? Ja näitä yritys- ja opintolainoja ei huomioida ollenkaan tuloissa?" On nöyryyttävää selittää elämäntilannettaan Kelassa: "Katsokaas, kun minä olen tavallaan yrittäjänä mutta kun kauppa ei ole käynyt, olisin vain kysellyt saisimmeko tukea asumiseen... mikä on tase? Ja lomakkeet A, B, C, D - Ö? Odotas, täytyy varmaan kysyä kirjanpitäjältä..... mutta eihän mulla ole varaa maksaa sille sitä satasta minkä taseen tekeminen maksaa... no antaa olla." Tai psykologille: "Ei, en minä ole hullu vaan vain väsynyt tähän kaikkeen. Ai, en ole tarpeeksi hullukaan.... no ei sillä sairaspäivärahalla olisi elänytkään."
Suurin virhe yhteiskunnan rattaiden ulkopuolelle putoamisessa oli varmaankin se oma yrittäminen. Omilla jaloillani seisominen ja oma itsepäisen tyhmänrehellinen luonteeni, jota kaikenlainen apu muilta kammottaa; apurahat, tukiaiset, tuet, avustukset, almut, vipit, edut, korvaukset. Eli kaikki sellainen, mitä ilman on aika vaikea yhteiskunnassamme selvitä mikäli ei nauti ministerin palkkaa. En ole koskaan edes halunnut mitään apua muilta: en ajattele edelleenkään olevani avuton. En halua pyytää apua muilta muutenkaan, olen liian ylpeä ja yksinäinen erakkoluonne. Uskon edelleen että vain rehellinen työn tekeminen ja yrittäminen on yhteiskunnallemme hyväksi. Tämä oma yrittäminen ja itsenäisyys on tietysti hyvä niin kauan kuin kaikki onnistuu. Epäonnen kohdatessa on myös kannettava kaikki taakat yksin.
Nyt olen tosin joutunut pyytämään apua lapseni vuoksi: en halua että hän joutuu kärsimään minun ylpeyteni takia. Mutta edelleenkään en pyydä tuntemattomilta bussirahaa. Mieluummin kävelen, saan pitää pääni pystyssä ja tuntea olevani itsenäinen; pärjääväni edes jossain. Onhan minulla vielä jalat tallella, ja nyt on kengissäkin uudet korot.

Parisuhde puilla paljailla

Köyhyys vaikuttaa kaikkeen, myös parisuhteeseen. Avioliittomme voi vielä hyvin siinä vaiheessa, kun oli rahaa harrastaa ja matkustaa yhdessä. Kun oli yhteistä aikaa perheen kanssa ja myös joskus vain kahdestaan. Laatuaikaa. Viini-illallisia, tuorejuustoja ja uunilihaa.
Seksi itsessään on tietysti ilmaista puuhaa, mutta sitäkään ei pääse harrastamaan jos 1) asunto on niin pieni ettei lapsella ole omaa huonetta 2)yhteistä aikaa ei löydy jos toinen on aamu- toinen iltavuorossa 3) lapsenvahtiin ei ole varaa edes tuetuilla MLL:n hinnoilla, tai sukulaiset asuvat liian kaukana jotta heitäkään voisi hyväksikäyttää lapsenvahdin hommiin 4)kun elämä on vain tarjousmakkaran metsästystä ja selviämistä, eikä yhteistä laatuaikaa löydy, seksihalutkin nitistyvät. Parisuhde kun vaatii muutakin kuin vain seksiä. Lisäksi raha-asiat kiristävät kummankin mieltä, elämä alkaa olla niin masentavaa ettei toiselle parhaalla tahdollaankaan jaksa olla enää ystävällinen ja ymmärtäväinen. Omasta palkastaan ei voi nauttia kumpikaan, pankinjohtajan aamen tuntuu painavammalta kuin papin. Velvoitteita, maksuhäiriöitä, rahojen kyttäämistä puolin jos toisin. Mitään omaa ei saa omistaa edes parisuhteessa, kun pitäisi laittaa yhteisiin velkoihin kaikki. Minuus häviää ja me-henki kuolee. Köyhyys on romanttista vain elokuvissa. Todellisuudessa se on hirveä taakka parisuhteelle ja koko perheelle. Olisipa muuten kiva tietää, kuinka moni avioliitto ajautuu eroon pelkästään rahapulan vuoksi.

Kuulin että Norjassa joku kunta kustantaa lapsiperheille yön ajaksi lapsenhoitajan, jotta vanhemmat pääsevät harrastamaan seksiä. Tällaisen lapsenhoitopalvelun soisi löytyvän Suomestakin edes kerran vuodessa niille joihin siihen ei ole varaa.

Kun usko ei enää riitä

Näin sunnuntain hartaissa tunnelmissa köyhä on miettinyt taas kerran uskonasioita. Ennen jaksoin vielä uskoa, että köyhyyteni on väliaikaista, ja että Jumala voisi siitä minut jotenkin pelastaa. Rukoilin rahaa. Sitten rukoilin kestävyyttä. Sitten rukoilin ruokaa. Rukoilin ihmettä. Mihinkään rukouksiin Jumala ei vastannut, ja vähitellen uskoni Jumalaan hiipui pois. En voi enää uskoa Jumalan olemassaoloon, kun mitään apua yläkerrasta ei ole tilanteeseeni tullut. Uskovaiset varmaankin sanoisivat, että en ole todellliseen Jumalaan koskaan tutustunutkaan, mutta sama sille. Minulle usko on konkreettista ja Jumala yhtä todellinen kuin leipä. Kun leipää ei ole, eivätkä rukoukset auta, koko Jumalan olemassaolo on vähintäänkin kyseenalainen. Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, ei. Mutta pelkällä pyhällä hengellä on vaikea pysyä hengissä. Se huolehtiva Jumala, mikä piti huolta varpusista ja oli laskenut jokaisen hiuksenikin, on sydämessäni kuollut.

Uskon minä silti johonkin vielä. Siihen, että tämä köyhyys loppuu joskus. Siihen, että voin vaikuttaa asioihin itse, tekemällä jotain konkreettista. Uskon siihen, että voin muuttaa asioita. Minulla on vain tämä hetki, enkä tarvitse tämän hetken elämiseen rahaa, vain uskoa, toivoa ja motivaatiota jaksaakseni pysyä toimintakykyisenä ja tuntea olevani elossa. Uskon ja toivon, edelleen. Ja rukoilenkin, vaikken tiedä enää ketä/mitä.

Ministerin köyhyyskokeilu

Tämä kotona oleskelu sivistää kummasti kun aika kuluu vanhempien jääkaappia tyhjentäen ja lehtiä lueskellen, autuaasti paeten arkitodellisuuttani siellä kaupungissa. Lueskelin Iltalehden artikkelia Eero Heinäluoman kahden viikon (nostan hattua jos jaksaa tuonkin ajan!) kokeilusta minimipäivärahalla 13e/päivä. Sain artikkelista sen käsityksen, että ministeri saa taskurahaa tuon verran päivässä, ja yrittää pysyä hengissä sillä. Tajusikohan Heinäluoma että todellisuudessa tuolla 13 eurolla päivässä olisi maksettava myös asuminen ja elätettävä perhe? Jospa edes tuon verran jäisi itsellenikin taskuun päivää kohden, kyllähän sillä puurot jo keittäisi. Hohhoijjaa.... no, ääniä ja kannatusta tälle poliitikolle varmaan heruu tästä julkisuustempauksesta. Toivotan onnea; jospa realiteetti kansalaisten arjesta edes vähän selkenisi ministerille. Onneksi taksikyydit kuuluvat ministerien perusetuihin, ettei tarvitse kävellä töihin kuten muiden köyhien. Eivät kengänpohjat kulu niin pahasti.
Enempää on turha tästäkään kokeilusta minun kommentoida: tulen kaikesta politiikkaan liittyvästä niin katkeraksi ja kiukusta mustaksi, että parempi kun pysyn täällä ruohonjuuritasolla ja annan lainsäätäjien rauhassa säätää itselleen lisää lakisääteistä rahaa.

Mansikoiden vuoksi mitä vain

Hummasin törkeästi junarahat, ja sain järjestettyä kyydin kotiin tuttavan rekalla, lähtö huomisaamuna viereisestä kaupungista. Tänään (tietysti juuri viime hetkellä - murphyn laki toteutuu köyhälläkin) ne heiluvat korot nimittäin vihdoin irtosivat kengistä, ja jouduin viemään ne suutarille. Ja sitten ostin takkiin kangaspalat hihojen jatkoksi, kun kesätakki oli näitä kirpputorilta ostettuja "melkein sopivia" ja halusin edes matkalla näyttää inhimilliseltä (lopputulos on melkoinen harsinta, mutta menköön). Ja kun näiden sijoitusten jälkeen junarahaa olikin niin tiukasti ettei eväisiin olisi enää riittänyt, pistin haisemaan: ostin muksulle kesän ensimmäisen pehmiksen, itselleni pullakahvit ja löysimme kauppatorilta krysanteemin ja mansikoita! Näine muovipussikantamuksineni shoppailuadrenaliineissani soittelin sitä rekkakyytiä ja lupasin maksaa ylijääneet junarahat isälle takaisin. Oli tämä kuljetussäätö niiden mansikoiden arvoista, mansikoista tietää kesän tulleen. Eikä se matkanteko niissä työpaikan rautaisissa turvakengissä olisi ollut yhtään niin mukavaa. Mikä kuninkaallinen fiilis tulikaan, kun sai nauttia jäätelöstä ja mansikoista, elää kokonaisen iltapäivän ilman kieltäymyksiä.
Aamulla kotiin, ei ihan maitojunalla mutta melkein.

Peukalo- ja apostolinkyyti

Ennen kuljin liftaamalla ympäri Suomea. Matkailu ei maksanut mitään ja pääsi käymään kotona milloin halusi. Sitten vanhenin ja lisäännyin, ja liftailu loppui. Jotenkin en vain kehtaa liftata muksun kanssa, se ei olisi ehkä turvallistakaan. Yritin liftata töistä kotiin tässä pari viikkoa sitten. Kun kymmenisen autoa oli ohittanut minut pysähtymättä, luovutin. Mietin, että en kehtaa mennä töihinkään jos tietävät minun olevan niin köyhä ettei bussilippuun edes ole varaa. Purin hammasta yhteen ja kävelin painavissa rautakengissäni kotiin kaksi ja puoli tuntia. Jalat olivat muusina, mutta säilytin ylpeyteni.
Isä lähetti juuri junarahaa, että pääsen käymään kotona. Hävettää ottaa vanhemmilta enää tässä iässä rahaa vastaan, mutta julkisilla liikennevälineillä kulkeminen ei ole mitään edullista puuhaa.

p.s. Löysin muuten kimppakyytipalvelun, jota aion kokeilla takaisinpäin kulkiessa.

Köyhän ei kannata ostaa halpaa

Uudet (halpis)näppäimet hajosivat alta viikossa! Tavaroiden hajoaminen on odotettavaa, mikäli ne ovat halpoja. Näin ei kyllä pitäisi olla, mutta laatu maksaa. Tietää siis uutta reissua kauppaan ja reklamaatiota, onneksi säilytimme kuitin. Ottaa päähän taas tämä turha vaiva.

Rumat ne vaatteilla koreilee

Otsikko on taatusti kehitelty lohdutukseksi kalvavaan katkeruuteen, kun uusia vaatteita ei ole varaa ostaa. Kyllä köyhänkin tekisi mieli pukeutua kauniisti, mutta vaatteisiin ei vaan ole varaa. On myös sellainen sanonta, ettei köyhän kannata ostaa halpaa. Tarpeeksi köyhä ei kyllä pysty sitäkään toteuttamaan, jos on valittava ostaako esim. 50:n euron takin vai 50:llä eurolla ruokaa. Sitä paitsi 50:llä eurolla ei nykyisin edes saa laadukasta takkia. Kirpputorienkin hinnat ovat nousseet halpatuotantoketjujen tasolle, joten sieltäkään ei köyhällä ole varaa enää ostaa.

Kaikki omat vaatteeni ovat lahjoituksia tai perua takavuosilta, ja pikkuhiljaa alan todellakin näyttää köyhältä myös ulospäin. Ensin laihduin kymmenisen kiloa, koska munkkeja tai muita herkkuja ei ollut enää varaa popsia - tämä oli kylläkin kapean leivän hyviä puolia. Vaatteet alkoivat kuitenkin pian roikkua päällä, oli saatava uusia, istuvampia. Yritin toki kaventaakin jotain housuja, mutta lopputuloksena oli aika hirveän näköisiä tekeleitä; ompelijantaidoilla minua ei ole siunattu. Nykyisillä kengilläni pitää kävellä varovasti, etteivät kannat irtoa; hajosivat varmaan siksi kun talvella kuljin samoilla kengillä villasukkatäytteisenä, koska uusiin ei ollut varaa. Olen toki saanut vanhoja vaatteita äidiltäni ja anopilta, lapseni taas serkuiltaan ja ystäväperheiden lapsilta pieneksi jääneitä, kiitos niistä kaikista. Olisi se silti kivaa jos voisi itse valita vaatteensa oman tyylinsä mukaan, tai ostaa joskus tyttärelle se kaupan ikkunassa säihkyvä prinsessamekko mistä hän haaveilee. Vinkkinä mummoille ja papoille, lapsi tarvitsee uusia vaatteita puolen vuoden välein - vaatteet tai lahjakortti vaatekauppaan ovat paras lahjaidea köyhälle lapsiperheelle.

Ennen ihmettelin, miksi köyhät kulkevat niissä kamalissa tuulipuvuissa ja neonkeltaisissa toppahousuissa, mutta nyt ymmärrän että vain rumia vaatteita saa ilman rahaa. Köyhä ei haluaisi näyttää köyhältä, mutta ulkonäkö ja imago on viimeinen asia mikä jaksaa murehduttaa. On sitä tärkeämpiäkin asioita mitä ajatella, esimerkiksi hengissäpysyminen. Ulkomaalaiset tosin ovat ilahduttava poikkeus, he sijoittavat kanssaihmistensä viihtyvyydeksi ulkonäköönsä vaikka olisivat köyhiäkin.

Köyhän näköinen saa kurjaa ja alentavaa kohtelua missä liikkuukin. Ulkonäöllä on merkitystä, vaikkemme sitä haluaisi myöntääkään.

Musta huumori

Köyhien ystävieni kanssa viljelemämme huumori on nykyisin niin mustaa, ettei oikeastaan ketään enää naurata. Terävät puukot ja köydet herättävät aina samoja mielleyhtymiä: tuohon olisi näppärää lopettaa elämänsä, hah hah. Nauru käy kolkoksi, koska tiedämme että kaikki ovat leikkineet itsemurha-ajatuksella tosissaan.

Ajatus kuolemasta pyörii jatkuvasti mielessä. Ei ole oikein mitään järkevää syytä elää yhteiskunnassa, jossa elämisen laadun voi suoraan mitata rahassa. Kun rahaa ei ole, ei ole kovin monta syytä pysyä hengissä. Kun ei voi antaa yhteiskunnalle mitään, ja elämä on pelkkää selviytymistä ja taistelua ja kärsimystä ja hengissäpysymistä, järki alkaa pistää vastaan. Ei ole järkeä elää, jos elämä on vain tätä. Itselläni tosin on vielä yksi painava syy kärsimyksieni jatkamiseen: tytär, jota en raaski jättää.

Törmäsin tällaiseenkin blogiin, jonka kirjoittaja aikoi tehdä itsemurhan köyhyytensä vuoksi. Surullista, jos näin on käynyt, blogi ei ole nähtävästi päivittynyt enää. Surullista, mutta minkäs teet. Olankohautus on raadollista, mutta miten tuotakin ihmistä voisi auttaa ilman rahaa? Ei mitenkään. Ehkä hän on päässyt rauhaan, paremmille metsästysmaille, pois tästä paskasta. Emme saa koskaan tietää.

Kaikki maksaa

Elämä köyhänä voisi olla siedettävää jossain sellaisessa utopiassa, jossa ilmaista olisi edes katto pään päällä ja lämpö. Ruokaa voisi mahdollisesti kasvattaa itse tai keräillä metsistä. Mitä ihminen lopultakaan tarvitsee onneen: lämpöä, pesän, täyden mahan. Kaupunkirottana pohjoisessa maassa tämä on kuitenkin mahdotonta ilman rahaa. Katto maksaa, sähkölämmitys maksaa, ruokaa saa vain kauppojen hyllyistä, kun roskiksetkin on lukittu. Kaikki vihreä on peitetty asfaltilla ja koristepuutkin on raudoitettu ja aidattu. Joku täti oli kuulemma muinoin viljellyt perunaa meidän "palstallamme" (kahden neliön tilkku oven edessä), mutta lyijymyrkytyksen pelossa minä en ainakaan uskaltaisi syödä mitään, mikä kasvaa kahden kolmikaistaisen tien ja junaradan risteyksessä.

Ei riitä, että kaupungeissa asumisesta, olemisesta ja syömisestä on tehty maksullista: myös yhteydenpito muihin ja puhuminen maksaa. Ketään ei saa enää kiinni ilman kännykkää. Prepaid-liittymä on hyvä, mutta puheaikaa on harvoin varaa ostaa. Sosiaalitoimistoonkin on soittoaika, ei sinne voi kukaan enää ovesta sisään kävellä. Jos ei ole puheaikaa, sitten kärvistellään. Ystäviäänkään ei voi mennä tapaamaan ilman puhelinta, ellei satu tietämään ovikoodeja lukittuihin kerrostaloihin ja pääse käsiksi ovikelloon. Kun köyhyys ahdistaa, köyhä huutaa tyynyyn, eikä purkaudu puhelimessa ystävilleen. Puhuminen on säännösteltävä vain tärkeisiin asioihin ja silloinkin puhuttava nopeasti. Joskus sähkölaskun maksupäivää siirtäessä olen joutunut jonottamaan puhelimessa. Kuunneltuani puolentunnin verran jonotusmusiikkia, henkilö vastasi toisessa päässä. Ehdin sanomaan nimeni, mutta sitten puhelu katkesi automaattiseen tiedotukseen "Puheaikanne on loppunut". Lasku maksettiin sitten myöhästymismaksujen kera hiukan pulleampana. Perintätoimistoon ehtineet laskut taas tuplaantuvat ja triplaantuvat kuin pullataikina. Esim. 27:n euron vakuutusmaksu on perintätoimistoon ehtiessään muuttunut 89euron kokoiseksi. Kaikki maksaa, ja köyhälle tuplasti.

Ainoa paikka minne maailman murjomat köyhät otetaan vastaan iloisin mielin, ovat kuppilat ja juottolat. Siellähän se elämä vasta maksaakin, mutta vippiä kysyessä maksupäivä tuntuu kaukaiselta, ja pienessä hiprakassa ja armollisten ystävien ja kohtalontovereiden seurassa rahanmeno unohtuu.

Vitutusta

Saimme vihdoin näppäimet. Upouudet, tuliterät, puhtaat näppäimet. Niiden kunniaksi purkaudun ja annan sormieni näpytellä tämänhetkistä tunneskaalaa oikein olan takaa bittiavaruuteen.
Köyhyys ja rahapula aiheuttaa minulle ruumiin- ja mielentiloja, joita en rikkaina päivinäni koskaan olisi uskonut tuntevani: vitutusta, ahdistusta, itkua, surua, velttoutta, maanisuutta, depressiota, epätoivoa, tuskaa, katkeruutta, hulluutta, välinpitämättömyyttä, raivoa, syyttelyä, epäluuloisuutta, nöyristelyä, valehtelua, totuuden peittelyä ja salaamista, teeskentelyä, raivoa, syviä huokauksia, heikotusta, hermostumista, masennusta, toivottomuutta, murhanhimoa, itsetuhoisia ajatuksia, tarmottomuutta, huutoa, muistihäiriöitä, kärttyisyyttä, turhautumista, jne.... listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle.
Kaikkein eniten vituttaa se, ettei köyhänä voi TEHDÄ mitään. Ei voi leipoa sitä unelmapiirakkaa, kun ei ole varaa liivatelehtiin. Ei voi siivota kellaria, kun ei ole varaa tilata roskalavaa tai pakettiautoa. Ei voi lähteä edes rauhoittamaan hermoja ja riehumaan metsään (saati kylpylään, hohhoijaa) kun ei ole varaa lapsenhoitajaan tai bussilippuun. Ei voi edes huutaa ääneen. aAAAAARGHHH!!!!
p.s. Miksi mielenterveyshoidossa kulutetaan miljardeja lääkkeisiin ja keskusteluihin jotka eivät johda mihinkään? Antaisivat kaikille vaan toimintatonnin käteen niin johan mieli paranisi.

Vessapaperi

Vessapaperi on aina lopussa. Onneksi on käsisuihku ja sanomalehtiä. Lidlistä saa edullista vessapaperia, mutta se on normaalia kapeampaa. Onneksi takamuksenikin on nykyään kapeampi. Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin.

Sääli on sairautta

Kaikessa kurjuudessa eniten ottaa päähän totaalinen kasvojen menettäminen ja julkinen nöyryytys. Ihmiset tuntuvat aina riemuitsevan toisten vastoinkäymisistä. Tottakai menestys on ärsyttävää ja vahingonilo nautinnoista suurin, tämä on ihan suomalaisessa kansanluonteessa. On vain hirvittävää joutua itse säälin kohteeksi, silloin harvoin kun sääli olisi hyväätarkoittavaakin eikä vain ylenkatsetta.

Sama hattu-kourassa-litania kaikille: kelalle, työkkärille, sosiaaliavulle, ulosotolle, psykiatrille, sähkölaitokselle, pankille. Joka kerta eri virkailijalle, kymmenille kasvoille, uudestaan ja uudestaan. Ja kaikki turhaa, apua tai armoa ei saa mistään.
Itsehän minä velkani otin, olen itse syyllinen köyhyyteeni. Antakaa anteksi ja ristiinnaulitkaa! Opintolaina - olinpa tyhmä kun luulin että valtion miljoonilla tukema oppilaitos voisi minut työllistääkin. Yrityslaina -anteeksi että yritin työllistää itseni enkä mennyt suoraan kortistoon. Asuntolaina- minä pöyhkeä porvaririkollinen, kun asun omistusasunnossa, 24:n neliön hellahuoneessa perheineni, asumistukea kun ei myönnettäisi vuokrallekaan ja näin pääsemme edes vähän halvemmalla, me pelurit ja rötösherrat.

Nyt olin juuri 3kk siivoojana. Käytännössä pesin siis paskapönttöjä, niska limassa kirjaimellisesti. Vieno koputus ovelle, "huhuu, saako tulla siivoamaan vessoja? Anteeksi, anteeksi, nöyrin palvelijanne on vain ihmisjätettä eikä muuta ansaitsekaan...". Rahaa tuli juuri sen verran, että sain lainanlyhennysrästit ajan tasalle ja sähkölaskun maksettua. Nyt vedän henkeä muutaman viikon ja yritän tehdä hetken sitä mihin olen kouluttautunut eli vähän taas yritän - anteeksi siitäkin jo etukäteen. Mopinvarteen palaan heti kun pystyn. Jos hattuni ei olisi alinomaa kourassani, nostaisin sitä teille, te urheat siivoojat. Sääli on sairautta, säälin kohteena sen vasta oppii. Minulla on yhä ylpeyteni, ihmisarvoni.

Pääsisi edes leipäjonoon

En vieläkään tiedä mistä ruoka-avustuskasseja löytyy. Vuosi sitten soitin johonkin instanssiin, mutta ruoanjakelu oli toisella puolella kaupunkia, eikä minulla ollut bussirahaa tai voimia 20km:n matkaan jalan. Lisäksi olisi pitänyt olla työttömyyskortti (tms?) jota ei minulla, saastaisella yrittäjällä, ollut mahdollisuutta saadakaan. Saimme suhteilla myöhemmin ylijääneitä maitojauhepaketteja ja jauhopusseja jotka eivät kelvanneet edes ruokakassien ottajille. Ne tulivat tosi tarpeeseen, vaikka lapselle maitojauheesta tehty maito ei sentään kelvannut juotavaksi. Muutenkin lapsi saa onneksi ilmaiset vitamiinit ja salaatit kunnallisesta päivähoidosta. Joinakin päivinä lapsi on pistetty hoitoon pelkästään ruoan vuoksi, häpeällistä kyllä.
Yksinhuoltajaystäväni sai taannoin kirkolta ruokakortin kauppaan (kaupungin kalleimpaan sellaiseen, en ymmärrä millä logiikalla nälkäinen köyhä riemastuisi huippukalliista gourmetruoasta) jolla sai ostettua ruokaa lapsilleen huiman 25e:n edestä... mihin sekään lopulta riittää? Ehkä kirkolta pitäisi silti kysyä meillekin ruoka-apua, en ole siellä vielä käynytkään...
Jos joku tietää eu-avustuskassi- tms. leivänjakelupisteistä, otan mielelläni linkkejä tai muuta informaatiota tapetille; tieto hyödyttäisi varmaan muitakin saamattomia joilla ei ole puhelinta soitella ja etsiä niitä paljonpuhuttuja leipäjonoja. Dyykkaaminen on oikeasti nöyryyttävää, ja kaiken huipuksi useimmat roskisetkin ovat nykyään lukossa.

Köyhän paras ystävä

Kävin juuri ulosottomiehen puheilla. Oli lopulta helpottavaa kuulla mitä olen velkaa ja kenelle: verovelkaa, arvonlisäverovelka (myöhästyneen alv-ilmoituksen vuoksi), sekä autovero vuodelta -05 (ajalta kun meillä oli vielä rikkinäinen auto). Selvisi, että saan hoidettua kaiken osamaksuilla peräti kahdessa vuodessa, vaikka totta puhuakseni en tiedä mistä senkin lisärahan taas repisin. Täytyy keksiä taas jotain millä muuttua rahaksi. Velkaneuvontaan en pääse, eikä varattomaksi kannata julistautua, koska summa on niin pieni. Keskustelu oli siis kaikin puolin helpottava, vaikka onkin aina yhtä nöyryyttävää kertoa köyhyydestään ja epäonnistumisistaan vieraille ihmisille .
Ulosottomies taitaa sittenkin olla köyhän paras tai ainakin pitkäaikaisin ystävä. Silti takaraivossani jyskyttää hiukan katkerakin ajatus, että minun (vielä maksamattomilla) veromarkoillani tätäkin ammattikuntaa työllistetään. Hienoa silti, että yhteiskunta tarjoaa ilmaiseksi edes tämänkaltaisen palvelun ja ihmisen joka kuuntelee. Paitsi että kyllähän se ulosottomaksu tai -korko lisätään jokaiseen laskuun.

Anna mulle kymppi röökiin, ja kaksi kaljaan

..sä annat köyhälle köyhän taivaan.

Sitten kun keinot köyhyyden poistamiseen loppuvat, ihminen tarvitsee unohdusta. Taivaan, kuvitelman paremmasta, unen tai nautinnon johon paeta.
Tupakka ja kalja ovat köyhälle tärkeitä nautintoja. Tupakkaa poltellessa voi kuluttaa aikaa, meditoida, mietiskellä, puhallella savukiekuroita ilmaan ja unelmoida paremmasta elämästä. Tupakka toimii myös stressinpoistajana, koska uskokaa tai älkää, jatkuva rahapula on stressaavaa. Kalja taas on vain astetta kovempi tapa unohtaa. Epäterveellisiähän nuo molemmat, mutta ainoita lääkkeitä, mitkä vielä pitävät unelmointikykyäni elossa ja joihin on varaa edes silloin tällöin. Paskaako mitään selittelen. Minulla on oikeus polttaa se tupakka; vastaan vielä edes omasta kehostani itse, vaikka muu onkin pankin, yhteiskunnan ja ulosoton hallussa. Elämänhallinnan tunteesta on pidettävä kiinni kynsin hampain vaikka terveyden kustannuksella.

Vaikka kuinka köyhä olisinkin, olen vielä ihminen. Inhimillinen olento, jonka tekisi nyt mieli yhtä päiväkaljaa lähikuppilassa. Siihen vaan ei ole varaa, vaadin elämältä liikoja. Tupakanpurutkin on loppu, mietin tässä että kävisinkö bussipysäkiltä etsimässä stumppeja, kun paperia kuitenkin vielä on. Tai ehkä kuitenkin ostan sen purutopan ja keksin huomiseksi jostain vipin. Tupakanvieroitusoireita on kamala kestää juuri silloin, kun tietää ettei seuraavaa tupakkaa oikeasti saakaan mistään.

Rakas äiti

Äiti soitti ja kehoitti käymään postiluukulla. Käymme siellä normaalisti harvakseltaan, koska postilaatikon sisältö on aina sama: laskuja ja mainoksia. Yleensä luemmekin postin seasta vain postimyyntikatalogit. Ne toimivat kuin kausilehtien sijaisena; ovat helppolukuisia, paljon kuvia, vähän tekstiä. Ja saa unelmoida tavarasta johon ei koskaan ole varaa.Mutta nyt äiti oli ilmeisesti lähettänyt meille jotain, joten oli hyvä syy uskaltautua postilaatikolle. Punainen kirjekuori, ja kortissa luki "Hyvää kevättä". Kortin välissä oli kaksikymppinen.
Menin heti kauppaan, ostin ruokaa ja juhlan kunniaksi suklaalevyn. Sillä kolmihenkinen perhe pärjää vielä kolme päivää ruhtinaallisesti.
Kiitos äiti.

You have m@il

Järkytys oli melkoinen, kun avasin perjantaina sähköpostia: siellä oli postia melko kiukkuiseen sävyyn ulosottomieheltä. Tavallaan yhteydenotto oli ihan ymmärrettävää, koska en ole avannut ulosotosta tulleita kirjeitä noin vuoteen. Laskupino on melkoinen, ja kasvaa edelleen. Mutta että sähköisesti... olisivat edes soittaneet. Sähköpostista ei ole tottunut odottamaan ikäviä uutisia.
Pistin ranttaliksi; latasin prepaid-puheaikaa kympillä(!) ja soitin ulosottomiehelle selvittääkseni tilannettani. Kerroin rehellisesti etten ole avannut kirjeitä, koska niiden sisältö on ennalta-arvattavaa ja koska en ole keksinyt mitä niihin vastaisi. Tyhjästä on paha nyhtästä, kun ei ole asiaa eikä rahaa edes postimerkkeihin.
Ulosotossa oleva lasku on kaikenkukkuraksi valtiolta: vanhaa verovelkaa joka kasvaa jatkuvasti korkoa, rangaistus yrittäjyyden synnistäni. Yrittäjyyden vuoksi menetin kaiken sosiaaliturvankin aikoinaan, ja siksi tähän köyhyyteen on ylipäätään ajauduttu, kun mistään ei saa mitään tukea. Puhelu tuntui absurdilta. Siinä sitä taas kerran selitetään virkamiehelle elämäntilannetta ja pyydetään synninpäästöä. Anteeksi että yritin, anteeksi että olen köyhä. Anteeksi kun en avannut kirjeitä. Älkää antako häätöä, säästäkää edes lastani. Yritän keksiä jotakin. Antakaa armoa.

Sovimme ulosottomiehen kanssa treffit torstaiksi. Katsotaan mitä tapahtuu.

Tilipäivä

Itseaiheutetuista päänsäryistä, kuten pankkilainoista, ei saisi valittaa. Tilipäivänä on kuitenkin yöllä juostava pankkiautomaatille nostamaan tupakka- ja ruokarahaa, mikäli haluaa ehtiä apajille ennen automaattisia lainanlyhennyksiä, jotka eivät armoa anna. Tällä kertaa maksoin pahimmat erääntyneet laskut, ne joka eivät ole vielä ehtineet ulosottoon tuplaantumaan. Tuli niin kunnollinen olo, kun tili tyhjentyi. Vähän edes saa pahimpia velkojia niskastaan hengittämästä. Seuraavana päivänä aina harmittaa kun pitää pummia taas kyyti töihin ja elää vedellä ja ranskanleivällä, mutta onhan toki tärkeintä, että perheellä on katto pään päällä. Ja nettilasku, edullinen yhteys ulkomaailmaan, maksettuna. Ja tupakkaa. Aina sen ruoan jostain pöytään raapii, vaikka roskiksesta.

Näppäimistö pitäisi saada.

Köyhän näppäimistö hajosi viime kuussa kahvikuppionnettomuuden uhrina. Näppis avattiin ja yritettiin korjata ja kuivata, mutta se ei suostunut enää tottelemaan kuin kirjaimia b ja v, joten jouduimme sanomaan sille lopulliset hyvästit. Viritimme näppärästi tilalle OnScreen-näppäimistön, joka tottelee sormien sijasta hiiren kliksuttelua. Tekstin tuottaminen tällä klikkausversiolla on niin hankalaa, että on pitänyt luopua pitkistä viesteistä kokonaan. Typistää ja kirjoittaa vain tärkeimmät, nekin lyhyesti. Haaveilen uudesta näppäimistöstä, mutta 10-20 euron sijoitus tuntuu hirveältä rahanmenolta ja turhuudelta suorastaan, kun kyse on jostain muusta kuin ruoasta: pysynhän minä hengissä ilmankin. V, i, t, klik, klik, t, t, a, a se silti tämä hengissäpysymisen hankaluus.