Kun usko ei enää riitä

Näin sunnuntain hartaissa tunnelmissa köyhä on miettinyt taas kerran uskonasioita. Ennen jaksoin vielä uskoa, että köyhyyteni on väliaikaista, ja että Jumala voisi siitä minut jotenkin pelastaa. Rukoilin rahaa. Sitten rukoilin kestävyyttä. Sitten rukoilin ruokaa. Rukoilin ihmettä. Mihinkään rukouksiin Jumala ei vastannut, ja vähitellen uskoni Jumalaan hiipui pois. En voi enää uskoa Jumalan olemassaoloon, kun mitään apua yläkerrasta ei ole tilanteeseeni tullut. Uskovaiset varmaankin sanoisivat, että en ole todellliseen Jumalaan koskaan tutustunutkaan, mutta sama sille. Minulle usko on konkreettista ja Jumala yhtä todellinen kuin leipä. Kun leipää ei ole, eivätkä rukoukset auta, koko Jumalan olemassaolo on vähintäänkin kyseenalainen. Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, ei. Mutta pelkällä pyhällä hengellä on vaikea pysyä hengissä. Se huolehtiva Jumala, mikä piti huolta varpusista ja oli laskenut jokaisen hiuksenikin, on sydämessäni kuollut.

Uskon minä silti johonkin vielä. Siihen, että tämä köyhyys loppuu joskus. Siihen, että voin vaikuttaa asioihin itse, tekemällä jotain konkreettista. Uskon siihen, että voin muuttaa asioita. Minulla on vain tämä hetki, enkä tarvitse tämän hetken elämiseen rahaa, vain uskoa, toivoa ja motivaatiota jaksaakseni pysyä toimintakykyisenä ja tuntea olevani elossa. Uskon ja toivon, edelleen. Ja rukoilenkin, vaikken tiedä enää ketä/mitä.

Ministerin köyhyyskokeilu

Tämä kotona oleskelu sivistää kummasti kun aika kuluu vanhempien jääkaappia tyhjentäen ja lehtiä lueskellen, autuaasti paeten arkitodellisuuttani siellä kaupungissa. Lueskelin Iltalehden artikkelia Eero Heinäluoman kahden viikon (nostan hattua jos jaksaa tuonkin ajan!) kokeilusta minimipäivärahalla 13e/päivä. Sain artikkelista sen käsityksen, että ministeri saa taskurahaa tuon verran päivässä, ja yrittää pysyä hengissä sillä. Tajusikohan Heinäluoma että todellisuudessa tuolla 13 eurolla päivässä olisi maksettava myös asuminen ja elätettävä perhe? Jospa edes tuon verran jäisi itsellenikin taskuun päivää kohden, kyllähän sillä puurot jo keittäisi. Hohhoijjaa.... no, ääniä ja kannatusta tälle poliitikolle varmaan heruu tästä julkisuustempauksesta. Toivotan onnea; jospa realiteetti kansalaisten arjesta edes vähän selkenisi ministerille. Onneksi taksikyydit kuuluvat ministerien perusetuihin, ettei tarvitse kävellä töihin kuten muiden köyhien. Eivät kengänpohjat kulu niin pahasti.
Enempää on turha tästäkään kokeilusta minun kommentoida: tulen kaikesta politiikkaan liittyvästä niin katkeraksi ja kiukusta mustaksi, että parempi kun pysyn täällä ruohonjuuritasolla ja annan lainsäätäjien rauhassa säätää itselleen lisää lakisääteistä rahaa.

Mansikoiden vuoksi mitä vain

Hummasin törkeästi junarahat, ja sain järjestettyä kyydin kotiin tuttavan rekalla, lähtö huomisaamuna viereisestä kaupungista. Tänään (tietysti juuri viime hetkellä - murphyn laki toteutuu köyhälläkin) ne heiluvat korot nimittäin vihdoin irtosivat kengistä, ja jouduin viemään ne suutarille. Ja sitten ostin takkiin kangaspalat hihojen jatkoksi, kun kesätakki oli näitä kirpputorilta ostettuja "melkein sopivia" ja halusin edes matkalla näyttää inhimilliseltä (lopputulos on melkoinen harsinta, mutta menköön). Ja kun näiden sijoitusten jälkeen junarahaa olikin niin tiukasti ettei eväisiin olisi enää riittänyt, pistin haisemaan: ostin muksulle kesän ensimmäisen pehmiksen, itselleni pullakahvit ja löysimme kauppatorilta krysanteemin ja mansikoita! Näine muovipussikantamuksineni shoppailuadrenaliineissani soittelin sitä rekkakyytiä ja lupasin maksaa ylijääneet junarahat isälle takaisin. Oli tämä kuljetussäätö niiden mansikoiden arvoista, mansikoista tietää kesän tulleen. Eikä se matkanteko niissä työpaikan rautaisissa turvakengissä olisi ollut yhtään niin mukavaa. Mikä kuninkaallinen fiilis tulikaan, kun sai nauttia jäätelöstä ja mansikoista, elää kokonaisen iltapäivän ilman kieltäymyksiä.
Aamulla kotiin, ei ihan maitojunalla mutta melkein.

Peukalo- ja apostolinkyyti

Ennen kuljin liftaamalla ympäri Suomea. Matkailu ei maksanut mitään ja pääsi käymään kotona milloin halusi. Sitten vanhenin ja lisäännyin, ja liftailu loppui. Jotenkin en vain kehtaa liftata muksun kanssa, se ei olisi ehkä turvallistakaan. Yritin liftata töistä kotiin tässä pari viikkoa sitten. Kun kymmenisen autoa oli ohittanut minut pysähtymättä, luovutin. Mietin, että en kehtaa mennä töihinkään jos tietävät minun olevan niin köyhä ettei bussilippuun edes ole varaa. Purin hammasta yhteen ja kävelin painavissa rautakengissäni kotiin kaksi ja puoli tuntia. Jalat olivat muusina, mutta säilytin ylpeyteni.
Isä lähetti juuri junarahaa, että pääsen käymään kotona. Hävettää ottaa vanhemmilta enää tässä iässä rahaa vastaan, mutta julkisilla liikennevälineillä kulkeminen ei ole mitään edullista puuhaa.

p.s. Löysin muuten kimppakyytipalvelun, jota aion kokeilla takaisinpäin kulkiessa.

Köyhän ei kannata ostaa halpaa

Uudet (halpis)näppäimet hajosivat alta viikossa! Tavaroiden hajoaminen on odotettavaa, mikäli ne ovat halpoja. Näin ei kyllä pitäisi olla, mutta laatu maksaa. Tietää siis uutta reissua kauppaan ja reklamaatiota, onneksi säilytimme kuitin. Ottaa päähän taas tämä turha vaiva.

Rumat ne vaatteilla koreilee

Otsikko on taatusti kehitelty lohdutukseksi kalvavaan katkeruuteen, kun uusia vaatteita ei ole varaa ostaa. Kyllä köyhänkin tekisi mieli pukeutua kauniisti, mutta vaatteisiin ei vaan ole varaa. On myös sellainen sanonta, ettei köyhän kannata ostaa halpaa. Tarpeeksi köyhä ei kyllä pysty sitäkään toteuttamaan, jos on valittava ostaako esim. 50:n euron takin vai 50:llä eurolla ruokaa. Sitä paitsi 50:llä eurolla ei nykyisin edes saa laadukasta takkia. Kirpputorienkin hinnat ovat nousseet halpatuotantoketjujen tasolle, joten sieltäkään ei köyhällä ole varaa enää ostaa.

Kaikki omat vaatteeni ovat lahjoituksia tai perua takavuosilta, ja pikkuhiljaa alan todellakin näyttää köyhältä myös ulospäin. Ensin laihduin kymmenisen kiloa, koska munkkeja tai muita herkkuja ei ollut enää varaa popsia - tämä oli kylläkin kapean leivän hyviä puolia. Vaatteet alkoivat kuitenkin pian roikkua päällä, oli saatava uusia, istuvampia. Yritin toki kaventaakin jotain housuja, mutta lopputuloksena oli aika hirveän näköisiä tekeleitä; ompelijantaidoilla minua ei ole siunattu. Nykyisillä kengilläni pitää kävellä varovasti, etteivät kannat irtoa; hajosivat varmaan siksi kun talvella kuljin samoilla kengillä villasukkatäytteisenä, koska uusiin ei ollut varaa. Olen toki saanut vanhoja vaatteita äidiltäni ja anopilta, lapseni taas serkuiltaan ja ystäväperheiden lapsilta pieneksi jääneitä, kiitos niistä kaikista. Olisi se silti kivaa jos voisi itse valita vaatteensa oman tyylinsä mukaan, tai ostaa joskus tyttärelle se kaupan ikkunassa säihkyvä prinsessamekko mistä hän haaveilee. Vinkkinä mummoille ja papoille, lapsi tarvitsee uusia vaatteita puolen vuoden välein - vaatteet tai lahjakortti vaatekauppaan ovat paras lahjaidea köyhälle lapsiperheelle.

Ennen ihmettelin, miksi köyhät kulkevat niissä kamalissa tuulipuvuissa ja neonkeltaisissa toppahousuissa, mutta nyt ymmärrän että vain rumia vaatteita saa ilman rahaa. Köyhä ei haluaisi näyttää köyhältä, mutta ulkonäkö ja imago on viimeinen asia mikä jaksaa murehduttaa. On sitä tärkeämpiäkin asioita mitä ajatella, esimerkiksi hengissäpysyminen. Ulkomaalaiset tosin ovat ilahduttava poikkeus, he sijoittavat kanssaihmistensä viihtyvyydeksi ulkonäköönsä vaikka olisivat köyhiäkin.

Köyhän näköinen saa kurjaa ja alentavaa kohtelua missä liikkuukin. Ulkonäöllä on merkitystä, vaikkemme sitä haluaisi myöntääkään.

Musta huumori

Köyhien ystävieni kanssa viljelemämme huumori on nykyisin niin mustaa, ettei oikeastaan ketään enää naurata. Terävät puukot ja köydet herättävät aina samoja mielleyhtymiä: tuohon olisi näppärää lopettaa elämänsä, hah hah. Nauru käy kolkoksi, koska tiedämme että kaikki ovat leikkineet itsemurha-ajatuksella tosissaan.

Ajatus kuolemasta pyörii jatkuvasti mielessä. Ei ole oikein mitään järkevää syytä elää yhteiskunnassa, jossa elämisen laadun voi suoraan mitata rahassa. Kun rahaa ei ole, ei ole kovin monta syytä pysyä hengissä. Kun ei voi antaa yhteiskunnalle mitään, ja elämä on pelkkää selviytymistä ja taistelua ja kärsimystä ja hengissäpysymistä, järki alkaa pistää vastaan. Ei ole järkeä elää, jos elämä on vain tätä. Itselläni tosin on vielä yksi painava syy kärsimyksieni jatkamiseen: tytär, jota en raaski jättää.

Törmäsin tällaiseenkin blogiin, jonka kirjoittaja aikoi tehdä itsemurhan köyhyytensä vuoksi. Surullista, jos näin on käynyt, blogi ei ole nähtävästi päivittynyt enää. Surullista, mutta minkäs teet. Olankohautus on raadollista, mutta miten tuotakin ihmistä voisi auttaa ilman rahaa? Ei mitenkään. Ehkä hän on päässyt rauhaan, paremmille metsästysmaille, pois tästä paskasta. Emme saa koskaan tietää.

Kaikki maksaa

Elämä köyhänä voisi olla siedettävää jossain sellaisessa utopiassa, jossa ilmaista olisi edes katto pään päällä ja lämpö. Ruokaa voisi mahdollisesti kasvattaa itse tai keräillä metsistä. Mitä ihminen lopultakaan tarvitsee onneen: lämpöä, pesän, täyden mahan. Kaupunkirottana pohjoisessa maassa tämä on kuitenkin mahdotonta ilman rahaa. Katto maksaa, sähkölämmitys maksaa, ruokaa saa vain kauppojen hyllyistä, kun roskiksetkin on lukittu. Kaikki vihreä on peitetty asfaltilla ja koristepuutkin on raudoitettu ja aidattu. Joku täti oli kuulemma muinoin viljellyt perunaa meidän "palstallamme" (kahden neliön tilkku oven edessä), mutta lyijymyrkytyksen pelossa minä en ainakaan uskaltaisi syödä mitään, mikä kasvaa kahden kolmikaistaisen tien ja junaradan risteyksessä.

Ei riitä, että kaupungeissa asumisesta, olemisesta ja syömisestä on tehty maksullista: myös yhteydenpito muihin ja puhuminen maksaa. Ketään ei saa enää kiinni ilman kännykkää. Prepaid-liittymä on hyvä, mutta puheaikaa on harvoin varaa ostaa. Sosiaalitoimistoonkin on soittoaika, ei sinne voi kukaan enää ovesta sisään kävellä. Jos ei ole puheaikaa, sitten kärvistellään. Ystäviäänkään ei voi mennä tapaamaan ilman puhelinta, ellei satu tietämään ovikoodeja lukittuihin kerrostaloihin ja pääse käsiksi ovikelloon. Kun köyhyys ahdistaa, köyhä huutaa tyynyyn, eikä purkaudu puhelimessa ystävilleen. Puhuminen on säännösteltävä vain tärkeisiin asioihin ja silloinkin puhuttava nopeasti. Joskus sähkölaskun maksupäivää siirtäessä olen joutunut jonottamaan puhelimessa. Kuunneltuani puolentunnin verran jonotusmusiikkia, henkilö vastasi toisessa päässä. Ehdin sanomaan nimeni, mutta sitten puhelu katkesi automaattiseen tiedotukseen "Puheaikanne on loppunut". Lasku maksettiin sitten myöhästymismaksujen kera hiukan pulleampana. Perintätoimistoon ehtineet laskut taas tuplaantuvat ja triplaantuvat kuin pullataikina. Esim. 27:n euron vakuutusmaksu on perintätoimistoon ehtiessään muuttunut 89euron kokoiseksi. Kaikki maksaa, ja köyhälle tuplasti.

Ainoa paikka minne maailman murjomat köyhät otetaan vastaan iloisin mielin, ovat kuppilat ja juottolat. Siellähän se elämä vasta maksaakin, mutta vippiä kysyessä maksupäivä tuntuu kaukaiselta, ja pienessä hiprakassa ja armollisten ystävien ja kohtalontovereiden seurassa rahanmeno unohtuu.

Vitutusta

Saimme vihdoin näppäimet. Upouudet, tuliterät, puhtaat näppäimet. Niiden kunniaksi purkaudun ja annan sormieni näpytellä tämänhetkistä tunneskaalaa oikein olan takaa bittiavaruuteen.
Köyhyys ja rahapula aiheuttaa minulle ruumiin- ja mielentiloja, joita en rikkaina päivinäni koskaan olisi uskonut tuntevani: vitutusta, ahdistusta, itkua, surua, velttoutta, maanisuutta, depressiota, epätoivoa, tuskaa, katkeruutta, hulluutta, välinpitämättömyyttä, raivoa, syyttelyä, epäluuloisuutta, nöyristelyä, valehtelua, totuuden peittelyä ja salaamista, teeskentelyä, raivoa, syviä huokauksia, heikotusta, hermostumista, masennusta, toivottomuutta, murhanhimoa, itsetuhoisia ajatuksia, tarmottomuutta, huutoa, muistihäiriöitä, kärttyisyyttä, turhautumista, jne.... listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle.
Kaikkein eniten vituttaa se, ettei köyhänä voi TEHDÄ mitään. Ei voi leipoa sitä unelmapiirakkaa, kun ei ole varaa liivatelehtiin. Ei voi siivota kellaria, kun ei ole varaa tilata roskalavaa tai pakettiautoa. Ei voi lähteä edes rauhoittamaan hermoja ja riehumaan metsään (saati kylpylään, hohhoijaa) kun ei ole varaa lapsenhoitajaan tai bussilippuun. Ei voi edes huutaa ääneen. aAAAAARGHHH!!!!
p.s. Miksi mielenterveyshoidossa kulutetaan miljardeja lääkkeisiin ja keskusteluihin jotka eivät johda mihinkään? Antaisivat kaikille vaan toimintatonnin käteen niin johan mieli paranisi.

Vessapaperi

Vessapaperi on aina lopussa. Onneksi on käsisuihku ja sanomalehtiä. Lidlistä saa edullista vessapaperia, mutta se on normaalia kapeampaa. Onneksi takamuksenikin on nykyään kapeampi. Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin.

Sääli on sairautta

Kaikessa kurjuudessa eniten ottaa päähän totaalinen kasvojen menettäminen ja julkinen nöyryytys. Ihmiset tuntuvat aina riemuitsevan toisten vastoinkäymisistä. Tottakai menestys on ärsyttävää ja vahingonilo nautinnoista suurin, tämä on ihan suomalaisessa kansanluonteessa. On vain hirvittävää joutua itse säälin kohteeksi, silloin harvoin kun sääli olisi hyväätarkoittavaakin eikä vain ylenkatsetta.

Sama hattu-kourassa-litania kaikille: kelalle, työkkärille, sosiaaliavulle, ulosotolle, psykiatrille, sähkölaitokselle, pankille. Joka kerta eri virkailijalle, kymmenille kasvoille, uudestaan ja uudestaan. Ja kaikki turhaa, apua tai armoa ei saa mistään.
Itsehän minä velkani otin, olen itse syyllinen köyhyyteeni. Antakaa anteksi ja ristiinnaulitkaa! Opintolaina - olinpa tyhmä kun luulin että valtion miljoonilla tukema oppilaitos voisi minut työllistääkin. Yrityslaina -anteeksi että yritin työllistää itseni enkä mennyt suoraan kortistoon. Asuntolaina- minä pöyhkeä porvaririkollinen, kun asun omistusasunnossa, 24:n neliön hellahuoneessa perheineni, asumistukea kun ei myönnettäisi vuokrallekaan ja näin pääsemme edes vähän halvemmalla, me pelurit ja rötösherrat.

Nyt olin juuri 3kk siivoojana. Käytännössä pesin siis paskapönttöjä, niska limassa kirjaimellisesti. Vieno koputus ovelle, "huhuu, saako tulla siivoamaan vessoja? Anteeksi, anteeksi, nöyrin palvelijanne on vain ihmisjätettä eikä muuta ansaitsekaan...". Rahaa tuli juuri sen verran, että sain lainanlyhennysrästit ajan tasalle ja sähkölaskun maksettua. Nyt vedän henkeä muutaman viikon ja yritän tehdä hetken sitä mihin olen kouluttautunut eli vähän taas yritän - anteeksi siitäkin jo etukäteen. Mopinvarteen palaan heti kun pystyn. Jos hattuni ei olisi alinomaa kourassani, nostaisin sitä teille, te urheat siivoojat. Sääli on sairautta, säälin kohteena sen vasta oppii. Minulla on yhä ylpeyteni, ihmisarvoni.

Pääsisi edes leipäjonoon

En vieläkään tiedä mistä ruoka-avustuskasseja löytyy. Vuosi sitten soitin johonkin instanssiin, mutta ruoanjakelu oli toisella puolella kaupunkia, eikä minulla ollut bussirahaa tai voimia 20km:n matkaan jalan. Lisäksi olisi pitänyt olla työttömyyskortti (tms?) jota ei minulla, saastaisella yrittäjällä, ollut mahdollisuutta saadakaan. Saimme suhteilla myöhemmin ylijääneitä maitojauhepaketteja ja jauhopusseja jotka eivät kelvanneet edes ruokakassien ottajille. Ne tulivat tosi tarpeeseen, vaikka lapselle maitojauheesta tehty maito ei sentään kelvannut juotavaksi. Muutenkin lapsi saa onneksi ilmaiset vitamiinit ja salaatit kunnallisesta päivähoidosta. Joinakin päivinä lapsi on pistetty hoitoon pelkästään ruoan vuoksi, häpeällistä kyllä.
Yksinhuoltajaystäväni sai taannoin kirkolta ruokakortin kauppaan (kaupungin kalleimpaan sellaiseen, en ymmärrä millä logiikalla nälkäinen köyhä riemastuisi huippukalliista gourmetruoasta) jolla sai ostettua ruokaa lapsilleen huiman 25e:n edestä... mihin sekään lopulta riittää? Ehkä kirkolta pitäisi silti kysyä meillekin ruoka-apua, en ole siellä vielä käynytkään...
Jos joku tietää eu-avustuskassi- tms. leivänjakelupisteistä, otan mielelläni linkkejä tai muuta informaatiota tapetille; tieto hyödyttäisi varmaan muitakin saamattomia joilla ei ole puhelinta soitella ja etsiä niitä paljonpuhuttuja leipäjonoja. Dyykkaaminen on oikeasti nöyryyttävää, ja kaiken huipuksi useimmat roskisetkin ovat nykyään lukossa.

Köyhän paras ystävä

Kävin juuri ulosottomiehen puheilla. Oli lopulta helpottavaa kuulla mitä olen velkaa ja kenelle: verovelkaa, arvonlisäverovelka (myöhästyneen alv-ilmoituksen vuoksi), sekä autovero vuodelta -05 (ajalta kun meillä oli vielä rikkinäinen auto). Selvisi, että saan hoidettua kaiken osamaksuilla peräti kahdessa vuodessa, vaikka totta puhuakseni en tiedä mistä senkin lisärahan taas repisin. Täytyy keksiä taas jotain millä muuttua rahaksi. Velkaneuvontaan en pääse, eikä varattomaksi kannata julistautua, koska summa on niin pieni. Keskustelu oli siis kaikin puolin helpottava, vaikka onkin aina yhtä nöyryyttävää kertoa köyhyydestään ja epäonnistumisistaan vieraille ihmisille .
Ulosottomies taitaa sittenkin olla köyhän paras tai ainakin pitkäaikaisin ystävä. Silti takaraivossani jyskyttää hiukan katkerakin ajatus, että minun (vielä maksamattomilla) veromarkoillani tätäkin ammattikuntaa työllistetään. Hienoa silti, että yhteiskunta tarjoaa ilmaiseksi edes tämänkaltaisen palvelun ja ihmisen joka kuuntelee. Paitsi että kyllähän se ulosottomaksu tai -korko lisätään jokaiseen laskuun.

Anna mulle kymppi röökiin, ja kaksi kaljaan

..sä annat köyhälle köyhän taivaan.

Sitten kun keinot köyhyyden poistamiseen loppuvat, ihminen tarvitsee unohdusta. Taivaan, kuvitelman paremmasta, unen tai nautinnon johon paeta.
Tupakka ja kalja ovat köyhälle tärkeitä nautintoja. Tupakkaa poltellessa voi kuluttaa aikaa, meditoida, mietiskellä, puhallella savukiekuroita ilmaan ja unelmoida paremmasta elämästä. Tupakka toimii myös stressinpoistajana, koska uskokaa tai älkää, jatkuva rahapula on stressaavaa. Kalja taas on vain astetta kovempi tapa unohtaa. Epäterveellisiähän nuo molemmat, mutta ainoita lääkkeitä, mitkä vielä pitävät unelmointikykyäni elossa ja joihin on varaa edes silloin tällöin. Paskaako mitään selittelen. Minulla on oikeus polttaa se tupakka; vastaan vielä edes omasta kehostani itse, vaikka muu onkin pankin, yhteiskunnan ja ulosoton hallussa. Elämänhallinnan tunteesta on pidettävä kiinni kynsin hampain vaikka terveyden kustannuksella.

Vaikka kuinka köyhä olisinkin, olen vielä ihminen. Inhimillinen olento, jonka tekisi nyt mieli yhtä päiväkaljaa lähikuppilassa. Siihen vaan ei ole varaa, vaadin elämältä liikoja. Tupakanpurutkin on loppu, mietin tässä että kävisinkö bussipysäkiltä etsimässä stumppeja, kun paperia kuitenkin vielä on. Tai ehkä kuitenkin ostan sen purutopan ja keksin huomiseksi jostain vipin. Tupakanvieroitusoireita on kamala kestää juuri silloin, kun tietää ettei seuraavaa tupakkaa oikeasti saakaan mistään.

Rakas äiti

Äiti soitti ja kehoitti käymään postiluukulla. Käymme siellä normaalisti harvakseltaan, koska postilaatikon sisältö on aina sama: laskuja ja mainoksia. Yleensä luemmekin postin seasta vain postimyyntikatalogit. Ne toimivat kuin kausilehtien sijaisena; ovat helppolukuisia, paljon kuvia, vähän tekstiä. Ja saa unelmoida tavarasta johon ei koskaan ole varaa.Mutta nyt äiti oli ilmeisesti lähettänyt meille jotain, joten oli hyvä syy uskaltautua postilaatikolle. Punainen kirjekuori, ja kortissa luki "Hyvää kevättä". Kortin välissä oli kaksikymppinen.
Menin heti kauppaan, ostin ruokaa ja juhlan kunniaksi suklaalevyn. Sillä kolmihenkinen perhe pärjää vielä kolme päivää ruhtinaallisesti.
Kiitos äiti.

You have m@il

Järkytys oli melkoinen, kun avasin perjantaina sähköpostia: siellä oli postia melko kiukkuiseen sävyyn ulosottomieheltä. Tavallaan yhteydenotto oli ihan ymmärrettävää, koska en ole avannut ulosotosta tulleita kirjeitä noin vuoteen. Laskupino on melkoinen, ja kasvaa edelleen. Mutta että sähköisesti... olisivat edes soittaneet. Sähköpostista ei ole tottunut odottamaan ikäviä uutisia.
Pistin ranttaliksi; latasin prepaid-puheaikaa kympillä(!) ja soitin ulosottomiehelle selvittääkseni tilannettani. Kerroin rehellisesti etten ole avannut kirjeitä, koska niiden sisältö on ennalta-arvattavaa ja koska en ole keksinyt mitä niihin vastaisi. Tyhjästä on paha nyhtästä, kun ei ole asiaa eikä rahaa edes postimerkkeihin.
Ulosotossa oleva lasku on kaikenkukkuraksi valtiolta: vanhaa verovelkaa joka kasvaa jatkuvasti korkoa, rangaistus yrittäjyyden synnistäni. Yrittäjyyden vuoksi menetin kaiken sosiaaliturvankin aikoinaan, ja siksi tähän köyhyyteen on ylipäätään ajauduttu, kun mistään ei saa mitään tukea. Puhelu tuntui absurdilta. Siinä sitä taas kerran selitetään virkamiehelle elämäntilannetta ja pyydetään synninpäästöä. Anteeksi että yritin, anteeksi että olen köyhä. Anteeksi kun en avannut kirjeitä. Älkää antako häätöä, säästäkää edes lastani. Yritän keksiä jotakin. Antakaa armoa.

Sovimme ulosottomiehen kanssa treffit torstaiksi. Katsotaan mitä tapahtuu.

Tilipäivä

Itseaiheutetuista päänsäryistä, kuten pankkilainoista, ei saisi valittaa. Tilipäivänä on kuitenkin yöllä juostava pankkiautomaatille nostamaan tupakka- ja ruokarahaa, mikäli haluaa ehtiä apajille ennen automaattisia lainanlyhennyksiä, jotka eivät armoa anna. Tällä kertaa maksoin pahimmat erääntyneet laskut, ne joka eivät ole vielä ehtineet ulosottoon tuplaantumaan. Tuli niin kunnollinen olo, kun tili tyhjentyi. Vähän edes saa pahimpia velkojia niskastaan hengittämästä. Seuraavana päivänä aina harmittaa kun pitää pummia taas kyyti töihin ja elää vedellä ja ranskanleivällä, mutta onhan toki tärkeintä, että perheellä on katto pään päällä. Ja nettilasku, edullinen yhteys ulkomaailmaan, maksettuna. Ja tupakkaa. Aina sen ruoan jostain pöytään raapii, vaikka roskiksesta.

Näppäimistö pitäisi saada.

Köyhän näppäimistö hajosi viime kuussa kahvikuppionnettomuuden uhrina. Näppis avattiin ja yritettiin korjata ja kuivata, mutta se ei suostunut enää tottelemaan kuin kirjaimia b ja v, joten jouduimme sanomaan sille lopulliset hyvästit. Viritimme näppärästi tilalle OnScreen-näppäimistön, joka tottelee sormien sijasta hiiren kliksuttelua. Tekstin tuottaminen tällä klikkausversiolla on niin hankalaa, että on pitänyt luopua pitkistä viesteistä kokonaan. Typistää ja kirjoittaa vain tärkeimmät, nekin lyhyesti. Haaveilen uudesta näppäimistöstä, mutta 10-20 euron sijoitus tuntuu hirveältä rahanmenolta ja turhuudelta suorastaan, kun kyse on jostain muusta kuin ruoasta: pysynhän minä hengissä ilmankin. V, i, t, klik, klik, t, t, a, a se silti tämä hengissäpysymisen hankaluus.