Teen itsestäni narrin taas

Köyhyys ei todellakaan ole mikään positiivinen piirre ihmisessä. Koska luonteen vialta se minusta vaikuttaa. Olen liian nautiskelijaluonne ja laiska lähtemään töihin. Olen tehnyt itsestäni jo narrin, pellen, reagoimalla köyhyyteeni. Ajattelen itsekkäästi, että olen "sen arvoinen" ja enemmänkin, ihan vain tekemällä sitä, mitä parhaiten osaan. Unelmoimalla kuvia. Piru vieköön minut.

You're worth it

Naisen elämän arvo voidaan määrittää shampoopullolla tai ripsivärillä: "koska olet sen arvoinen". Entäs sitten kun kauneudenhoitotuotteita ei ole varaa enää ostaa? Onko nainen sitten arvoton? Mitä jää, kun ihminen ei ole enää auton, ravintolaillallisen, digiboksin, kenkien tai edes vessapaperin arvoinen? Jotain todellisempaa?

No, kaikkihan me tiedämme mikä se on sitä ehtaa itseään.

Krokotiilin kyyneleet

Kiristys, uhkailu ja lahjonta ovat käytettyjä konsteja niin mafiassa kuin lastenkasvatuksessakin. Toimii myös miehiin. Olin päivällä niin vihainen rakoista ja vesikelloista varpaissani, että päätin käyttää osan kallisarvoisista ruokarahoistamme uusiin kenkiin. Viimeiset rahat sattuivat nyt vain olemaan miehen tilillä, eikä miehille ole helppoa selittää yksinkertaisesti sellaisten käsitteiden kuin "sandaali" tai "tampooni" välttämättömyydestä. Itkua, hampaidenkiristelyä ja tuskaisia voihkaisuja kuten "en tunne itseäni enää naiseksi ollenkaan" (= "seksiä ei tipu enää kuukausiin ellen saa uusia kenkiä"). Dramattinen ostoksillelähtö siis, mutta minun oli perusteltava lähinnä itselleni miksi käytän rahaa turhuuteen. Talvisaappaathan ovat kunnossa, kyllä niillä kesälläkin eteenpäin pääsee vaikka vähän kuuma tulisi.

Ehkä minä vain tarvitsin hiukan kyyneleitä ja kiukkua ennenkuin uskalsin ostaa ruoan lisäksi jotain muutakin kuin vessapaperia; varmistuksen siitä, että minulla on lupa olla köyhänäkin nainen. Emmehän me elä pelkästä leivästä.

Trikoo on riskillä ruma

Ensimmäinen hellepäivä. Olkaa te muut iloisia ja syökää jäätelöä, minä ahdistelen tänään koko Suomen puolesta. Kengät hiertävät jalat verille, pitää ostaa laastareita. Haluaisin uuden kesämekon, mutta tuntuu etten sovi nykyiseen muotiin ollenkaan kun en ole missi. Kaikki 20e:n budjetin mekot olivat liian minejä, karmean värisiä, tai lureksi paljastaa läskit vääristä kohdista. Vittu että vituttaa. Tunnen itseni rumaksi, kaikkeen kelpaamattomaksi, tyylitajuttomaksi hylkiöksi. Muoti näyttäisi olevan nyt melko vapaa, mutta edelleenkin isokokoiset, pienirintaiset ja persevät saavat sopivaa mekkoa hakea. Pitäs mennä taas töihin että sais rahaa, mutta tuntuu tällä hetkellä että mieluummin räjäyttäisin aivot pellolle. Omien hautajaisten kuvittelussa on sekin hyvä puoli, kun niihin ei enää tarvitsisi keksiä itse päällepantavaa.

Menkat varmaan tulossa.

2 oikein

Lotosta tuli taas vesiperä, 2 oikein ei riitä mihinkään. Todennäköisyys voittoon kuitenkin kasvaa huomattavasti jo sillä, että lottoan edes sen yhden rivin. Jos ei pelaa, ei voi voittaakaan. Joka lauantai elää toivo siitä, että tämän blogin kirjoittaminen kävisi tarkoituksettomaksi.

Kenkien fimo-korot onnistuivat, mutta nyt ilmeni uusi ongelma: mulla on kaksi varvasta liikaa kummassakin jalassa. Ei mahdu ei. Se henkilö, joka keksi suunnitella naisille suippokärkisiä kenkiä, pitäisi hirttää munistaan.

Fimomassa hoitaa köyhän mieltä

Tässä onnettomalla resoluutiolla (kameran salama ei toimi) kuva vessanpöntön painettavasta nupista, tehty kokonaan fimosta. Nupista on ollut vain tikku jäljellä jo vuoden verran, kun alkuperäinen nuppi ei toiminut (huuhtelukoneistossa on jotain vikaa). On paljon mukavampaa nyt vetää pönttökin!

.

.

.

Ei pääse elokuviin, syömään, autoilemaan, matkustamaan... köyhä alkaa vähitellen kieltäytymään kaikesta kivasta. Alkaa elää siinä tulevaisuudessa "sitten kun", koska ei ole oikeutettu nauttimaan elämästään . Päätelmä lamauttaa kaiken. Maksan laskut "sitten kun". Teen kaiken muun sitten kun olen maksanut laskut. Ainakaan mitään kivaa ei köyhä ei tässä rikastumista odotellessa saa tehdä, vaan pitää huokailla, murehtia ja miettiä, että miten niistä laskuista selviäisi. Pitää kieriskellä tuhkassa, itsesäälissä ja -syytöksissä, pukeutua säkkiin ja ruoskia itseään.


Minä kuitenkin lankesin tänään syntiin: Olen iloinnut koko aamun, enkä ole murehtinut mistään, vaan askarrellut! Keksin, mitä askarrella rautalangasta ja Fimomassasta. Korot niihin vanhoihin kesäläppösiin, joilla ei ole voinut kävellä koska korot olivat liian kapeat (lahjakengät toissavuotisen kummallisen korkomuodin ajoilta), nupin vessanpönttöön, pinnin rastoihini sekä vyönsoljen. Laitan pian kuviakin liitteeksi jos kamera toimii... Ihan vain ilahduttaakseni teitäkin rakkaat lukijat, näyttämällä minkä vuoksi olen uhrannut koko aamupäiväni! Hulluilla on halvat huvit! Ylistetty olkoon Fimo-massa!

Vauhdin hurma

Jee. Taskut ovat taas tyhjät, mutta tällä kertaa perusasiat ovat kunnossa: jääkaapissa on ruokaa, ja pyörä on vihdoin kunnossa! Uskomatonta miten materiasta tuleekin hyvälle mielelle. Omistavaa luokkaa, sitä pahinta, perkele. Olen niin iloissani pyörästä, että tuntuu kuin omistaisin taas palan maailmaa - ainakin niin pitkälle kuin pyörätietä riittää! Samanlaista vauhdin hurmaa en olekaan kokenut enää vuosiin.

Polkupyörä

Saimme polkupyörän naapurin tädin ullakolta. Priimakappale 70-luvulta, käyttämätön ja kuin uusi. Sisäkumit olivat kuitenkin hapertuneet vuosikymmenten saatossa. Polkupyörä kuvaa hyvin omistussuhdettani elämään: muuten ihan hyvä ja hieno, mutta kulkemaan sillä ei pääse. Korjaamoreissun paikka, ja sekin taas maksaa.
Eilen selvisi, ettei se kirpparisänky ollutkaan sellainen kuin luulin (on vaikea arvioida kasaa puunpaloja) joten jäi ostamatta. Onneksi uusi rahareikä heti syntyi näistä sisäkumeista. ;)Polttelikin jo ikävästi taskunpohjalla.

Kevätsiivous

Siivous ja päivänukkuminen on tehnyt hyvää. Tämä huusholli alkaa vähitellen hahmottua. Siivoamalla ja järjestelemällä on löytynyt paljon asioita, joiden olemassaoloa en edes muistanut: öljyvärit, peltirulla, askartelumassaa, jne. Ja heittämällä pois vanhaa tavaraa, tuntuu kuin siivoaisi aivoistakin kuonat pois. Hyvä, napsutan huomenna ne pyöränventtiilit paikoilleen ja sinkutan työkkäriin ja sitten kirpparille. Menköön viimeisetkin pennit, haluan tästä kodista kodin näköisen ja puhtaan. Lapselle parvisänky, että sen alle saa puolentoista neliön verran lisätilaa. Ei ole helppoa järjestää kotia kolmelle ihmiselle kun käytössä on 22 neliön hellahuone. Hyvin suunniteltu, puoliksi tehty. Jos saisin tehtyä tämän nyt edes puoliksi, siinäkin olisi riittävästi.

Mädän omenan vuodatusta

Olen ollut viime päivät niin hirvittävien itsesyytösten ja lamauttavan masennuksen kourissa, etten ole tännekään uskaltanut tai jaksanut kirjoittaa mitään. Äiti lähetti rahaa, ja olen yrittänyt olla nyt "täydellinen äiti" omalle tyttärelleni: vein hänet ensimmäistä kertaa oikeisiin elokuviin. Olen hemmotellut meitä myös pizzalla ja ostamalla askartelumassaa, josta olemme muovailleet uusia pikkunukkeja ja korjausosia vanhoihin. Ostin myös neljä käsintehtyä paperinpalaa ikkunaverhoiksi ja venttiilit polkupyörään. Olen myös siivonnut, pessyt pyykkiä, korjaillut rikkinäisiä lamppuja ja viemäreitä, sukuloinut, ulkoillut, kastellut kukkasia, tavannut kavereita, pessyt ja hoitanut itseäni, lastani ja kotipesää. Yrittänyt pistää elämääni kuntoon ja järjestykseen, vaikka suurin työ eli paperi- ja laskupinot lojuvatkin vielä "mansikkana pohjalla".
Miksi tämä kaikki tuntuu edelleen niin ontolta? En osaa olla täydellinen äiti, en edes äiti. Hyvä jos ihminen. Huomaan peilistä, että hymyni on muuttunut katkeraksi, katseeni syyllisyydestä ja epäilyksistä sameaksi. Ketä yritän huijata? En osaa leikkiä lapseni kanssa, en osaa nauraa aidosti, en pysty taiteilemaan. En nauti auringosta, koska valo vain paljastaa pölyttyneen, kuivuneen mieleni.Tuntuu että on vain ohuet kuoret jäljellä, peittelemässä läpeensä mätää sisintäni. Olen niin väsynyt tähän koko elämään ja kaiken tarkoituksettomuuteen.
Tuossa pöydällä tuo pahin painajaiseni lojuu, avaamattomat kirjeet ja laskut. Tekemätön työ, jota pakenen viimeiseen asti. Olen läpimätä, avuton, kasvoton luuseri. Haluaisin vain nukkua pois, hautautua multaan, piiloon, turvaan, kohtuun, herätä seuraavasta elämästä toukkana tai maan matosena. Miksi edes synnyin tänne, ja vieläpä synnytin lapsenkin samaan kärsimykseeni? Mikä tämän kaiken tarkoitus on?

Ei kannettu vesi kaivossa pysy

Köyhyyteen ei auta, että joku lahjoittaa rahaa. Tai ehkä hetkellisesti auttaakin, mutta pian sama tilanne on taas edessä, ellei rahareikiä ole ehtinyt tukkia. Minun elämäni on kuin seula, yhtä suurta rahareikää. Reikien tukkimiseen tarvittaisiin niin paljon tuohta, että vain lottovoitto riittäisi. Elämä pitäisi tietysti saada järjestettyä niin, että tekemisistään saisi rahaa. Että jaksaisi kantaa kuormansa niin, ettei napostelisi kuormasta siinä matkan aikana. Tässä tilanteessa ei vain pysty muuhun: kaikki menee suoraan perustarpeisiin, kädestä suuhun. En ole yrityksistäni huolimatta onnistunut raha-asioissani. En ole saanut sijoituksilleni tuottoa. Kylvänyt ja kastellut, mutten niittänyt mitään. Kai tässä on jotain sellaista mitä en ymmärrä enkä osaa. Taloudenhoitokin on taitolaji, ja minulle aika kova läksy opittavaksi näiden epäonnistumisieni kautta.

Muokkaus:
Tulipa vielä mieleen ne ulkomaan-apuprojektit, joissa esim. Afrikkaan oli viety traktoreita. Korruption, koulutuksen puutteen ym. ongelmien vuoksi traktorit päätyivät äijien kulkupeleiksi huviretkiä varten, eikä viljelykseen niinkuin oli tarkoitettu.
Ongelmia ja köyhyyttä yksittäisenkin ihmisen kohdalla olisi mietittävä laajempana kokonaisuutena. Jos olisin Afrikka, mikä olisi minun henkilökohtainen korruptioni, velkani, koulutuksen puutteeni tai luonnonkatastrofini? Miksi olen tällainen kehitysmaa?

Mikä ihmeen kriisiapu?

Kysyttiin, onko mulle tarjottu kriisiapua. Mikä sellainen on? Mistä sellaista saa? Kuinka huonosti ihmisen asiat pitää olla, että sellaiseen on oikeutettu? Minähän kuljen vain kriisistä kriisiin. Kriisi on normaalitila. Aika kuluu harmaasti, hampaita yhteen purren. Välillä repeilen ihmisenä, mutta kuljen kuitenkin. En kulje tietenkään eteenpäin, ei mun elämä kulje enää mihinkään. Elossaolemisen taito, on siinäkin riittävästi opettelua. En voi vaikuttaa mihinkään, kaikki valuu sormien läpi, varsinkin aika. En voi vaikuttaa mihinkään tässä saamarin myrskynsilmässä. Itse olen tänne itseni ajanut, eikä täältä pääse pois. Ympäriltäni muut tempautuvat pyörteeseen. En halua lentää mukana, tarraudun maahan.

Eräs loppu

Olen ihan sekaisin surusta ja kiukusta. Lähipiiristä. Viimeiset askeleet kaiken tuen ulkopuolella ovat heiveröiset, eivät jaksa enää. Kaikki tuki on koeteltu. Kun on ajettu loppuun, yrittää silti vielä. Jo vaikka asiat hoituisivat, kun yrittää viimeisillä voimillaan töitä, yksin, hoitaa kaiken yksin. Viimeisen rutistuksen. Kunnes äiti loppuu. Ei jaksa enää. Lapsetkin jäävät yksin. Yksin. Yhteikunnassamme, jonka pitäisi pitää huolta niistä äideistäkin.

Hyvää äitienpäivää

Onnea äideille! Rakkautemme, rikkautemme.

Kulttuurimurha

Omalla alallani tukityöllistäminen on viety huippuunsa. Mikäli mielit vuosien opiskelujen jälkeen oman alan töihin, ainoa vaihtoehto on saada työkkärin työllistämistukipaikka jostakin kulttuurilafkasta missä teet taidetta yhteiskunnan hyväksi hintaan 600-700e/kk, alipalkattuna ja -arvostettuna. Siivoojanakin saa parempaa palkkaa. Poliitikkojen vaimot istuvat yhteiskunnan kustantamilla lipuillaan esityksissä, jotka ylityöllistetty ja alipalkattu työllistetty on rakentanut. Ylistävät arvostelut valtakunnallisissa julkaisuissa eivät paljon lohduta, koska harvoin tämä osa-aikainen hylkiö (jonka sopimusta uusitaan puolen vuoden välein jotta valtion tuki säilyy) saa edes nimeään esiin. Kissa kiitoksella elää. Sydämeni vuotaa verta näiden yhteiskuntamme uhrien puolesta, taiteilijoiden, joilta ihmisarvo on riistetty. Luovuus tapetaan, nitistetään, kun shamppanja ja veri tukityöllistetyn selkänahasta virtaa punaisille matoille, ja poliitikko on tyytyväinen liikututtuaan, nähtyään jotain koskettavaa ja saatuaan taas uuden sulan hattuunsa. Aplodit kulttuuriyhteiskunnallemme täältä aition toiselta puolelta. Bravo, olette tehneet kulttuurin tappamisesta taidetta.

Paluu todellisuuteen

Se huima tarjous olikin perätön, mitä kyllä epäilinkin. No, oli silti mukava haaveilla edes hetki. Ja voihan sitä kesällä kulkea ilman kenkiäkin. Perhana, olipas pilvilinna.
Kyllä mä silti uskon ihmeisiin, lottovoittoihin ja muuhun. Sitten kun on sen aika, ehkä taiteellakin voi tienata riittävästi leipää pöytään. Siihen asti elämä jatkuu, ja tämä blogi jatkuu.

Kallis maku

Taas kenkäasiaa. Kiertelin tänään kaikki kaupungit kenkäliikkeet ja kirpputorit etsiessäni sopivia kävelykenkiä kesäksi. Ne vasta suutarilla käytetyt saapikkaat kun alkavat olla näilläkin leveysasteilla tukalat tähän vuodenaikaan. Oli ihana olla ikkunaostoksilla sillä ajatuksella että ne kengät todella voisi ostaakin joku päivä eikä vain haaveilla, tästä rikastumisen toivonkipinästä on otettava nyt kaikki irti ennenkuin tulee taas pettymyksiä. Vaatimukseni kengille ovat kuitenkin aika kovat: pitäisi sopia mekon ja housujen kanssa, sopia töihin ja juhliin, tuntua ja näyttää hyvältä, ja ennen kaikkea: mahtua ylileveään ja -suureen jalkaani kokoa 41. Ne ainoat löytämäni (kauniit) maksoivat vaivaiset 98,90 euroa - minulla on naurettavan kallis maku! "Isokenkäinen" tässä tosiaan pitäisi olla ainakin lompakon puolesta... Näillä jaloilla kokoja löytyisi tietysti miesten tai mummojen osastolta, mutta mallit ovat liian maskuliinisia tai rumia. Täytyyhän sitä tuntea itsensä naiseksi. Naiselta minusta kyllä tuntuikin ikkunashoppailtuani koko kaupungin läpi jalat täysin tohjona: väsyneenä ja tyhjin käsin, mutta euforisen onnellisena.

Paluu tulevaisuuteen

Palasin eilisiltana kotiin. Epätodellinen olo. Sain matkalla nimittäin hyvin epätodellisen tarjouksen taiteestani, summan joka on minun näkökulmastani mahdoton, ja joka lopettaisi köyhyyteni. Raha tuntuu nykyään niin epätodelliselta ja epätodennäköiseltä, että en usko ennen kuin näen. Epäilevän Tuomaan usko ihmeisiin läikähtelee. Ja onko raha todellista sittenkään?

Aivoloma

Balanssin vuoksi on välillä myös kerrottava hyviä kuulumisia. Olen ollut lapsuudenkodissani nyt viikon, ja tuntuu että aivotoiminta on palautunut melkein normaaliksi. Ei huolia, ei murheita. Ruokaa jääkaapissa, sähköä johdoissa, lämmintä vettä ja luonnonrauhaa. Ei tarvitse rahaa mihinkään. Tai ainakaan minun ei tarvitse maksaa eikä murehtia.
Koiran ulkoiluttaminen, lapsen kanssa kävely, luontoretket, mikään ei maksa mitään eikä mitään tarpeita rahan tuhlaamiselle ole näköpiirissä. Kylmä hyhmäinen kevät maaseudun rauhassa, kellastunutta ruohoa viime kesältä. Ei busseja, autoja, junia, puhelimia, ei kiirettä. Ei tarvitse rahaa, että pääsisi käymään kahvilla ja tapaamaan ystäviään. Täällä ei tarvitse ystäviäkään, ovat muuttaneet pois jo vuosia sitten, kaupunkeihin kuten minäkin. Ei tarvitse pukeutua muodin mukaan tai edes sinne päin, ja mikäli ei olisi niin kylmä, täällä voisi hyppelehtiä ilman rihman kiertämää. Utopia ja aivoloma kaikesta murheesta. Jatkuisipa elämä näin.

Täällä en kaipaa kultaakaan, vaan rauhaa päälle maan.

Avun vastaanottaminen

Avun pyytäminen ja vastaanottaminen on nöyryyttävää. On nöyryyttävää soittaa vanhemmille: "Voitko äiti lähettää kaksikymppisen ruokarahaksi? Ööh... meillä olisi vähän leipä lopussa. Joo... on meillä vielä makaronia, krhm....". On nöyryyttävää mennä sosiaalitoimistoon: "Niin kun meillä on se omistusasunto, ai se pitäisi myydä vai? Ja näitä yritys- ja opintolainoja ei huomioida ollenkaan tuloissa?" On nöyryyttävää selittää elämäntilannettaan Kelassa: "Katsokaas, kun minä olen tavallaan yrittäjänä mutta kun kauppa ei ole käynyt, olisin vain kysellyt saisimmeko tukea asumiseen... mikä on tase? Ja lomakkeet A, B, C, D - Ö? Odotas, täytyy varmaan kysyä kirjanpitäjältä..... mutta eihän mulla ole varaa maksaa sille sitä satasta minkä taseen tekeminen maksaa... no antaa olla." Tai psykologille: "Ei, en minä ole hullu vaan vain väsynyt tähän kaikkeen. Ai, en ole tarpeeksi hullukaan.... no ei sillä sairaspäivärahalla olisi elänytkään."
Suurin virhe yhteiskunnan rattaiden ulkopuolelle putoamisessa oli varmaankin se oma yrittäminen. Omilla jaloillani seisominen ja oma itsepäisen tyhmänrehellinen luonteeni, jota kaikenlainen apu muilta kammottaa; apurahat, tukiaiset, tuet, avustukset, almut, vipit, edut, korvaukset. Eli kaikki sellainen, mitä ilman on aika vaikea yhteiskunnassamme selvitä mikäli ei nauti ministerin palkkaa. En ole koskaan edes halunnut mitään apua muilta: en ajattele edelleenkään olevani avuton. En halua pyytää apua muilta muutenkaan, olen liian ylpeä ja yksinäinen erakkoluonne. Uskon edelleen että vain rehellinen työn tekeminen ja yrittäminen on yhteiskunnallemme hyväksi. Tämä oma yrittäminen ja itsenäisyys on tietysti hyvä niin kauan kuin kaikki onnistuu. Epäonnen kohdatessa on myös kannettava kaikki taakat yksin.
Nyt olen tosin joutunut pyytämään apua lapseni vuoksi: en halua että hän joutuu kärsimään minun ylpeyteni takia. Mutta edelleenkään en pyydä tuntemattomilta bussirahaa. Mieluummin kävelen, saan pitää pääni pystyssä ja tuntea olevani itsenäinen; pärjääväni edes jossain. Onhan minulla vielä jalat tallella, ja nyt on kengissäkin uudet korot.

Parisuhde puilla paljailla

Köyhyys vaikuttaa kaikkeen, myös parisuhteeseen. Avioliittomme voi vielä hyvin siinä vaiheessa, kun oli rahaa harrastaa ja matkustaa yhdessä. Kun oli yhteistä aikaa perheen kanssa ja myös joskus vain kahdestaan. Laatuaikaa. Viini-illallisia, tuorejuustoja ja uunilihaa.
Seksi itsessään on tietysti ilmaista puuhaa, mutta sitäkään ei pääse harrastamaan jos 1) asunto on niin pieni ettei lapsella ole omaa huonetta 2)yhteistä aikaa ei löydy jos toinen on aamu- toinen iltavuorossa 3) lapsenvahtiin ei ole varaa edes tuetuilla MLL:n hinnoilla, tai sukulaiset asuvat liian kaukana jotta heitäkään voisi hyväksikäyttää lapsenvahdin hommiin 4)kun elämä on vain tarjousmakkaran metsästystä ja selviämistä, eikä yhteistä laatuaikaa löydy, seksihalutkin nitistyvät. Parisuhde kun vaatii muutakin kuin vain seksiä. Lisäksi raha-asiat kiristävät kummankin mieltä, elämä alkaa olla niin masentavaa ettei toiselle parhaalla tahdollaankaan jaksa olla enää ystävällinen ja ymmärtäväinen. Omasta palkastaan ei voi nauttia kumpikaan, pankinjohtajan aamen tuntuu painavammalta kuin papin. Velvoitteita, maksuhäiriöitä, rahojen kyttäämistä puolin jos toisin. Mitään omaa ei saa omistaa edes parisuhteessa, kun pitäisi laittaa yhteisiin velkoihin kaikki. Minuus häviää ja me-henki kuolee. Köyhyys on romanttista vain elokuvissa. Todellisuudessa se on hirveä taakka parisuhteelle ja koko perheelle. Olisipa muuten kiva tietää, kuinka moni avioliitto ajautuu eroon pelkästään rahapulan vuoksi.

Kuulin että Norjassa joku kunta kustantaa lapsiperheille yön ajaksi lapsenhoitajan, jotta vanhemmat pääsevät harrastamaan seksiä. Tällaisen lapsenhoitopalvelun soisi löytyvän Suomestakin edes kerran vuodessa niille joihin siihen ei ole varaa.