Kaikki maksaa

Elämä köyhänä voisi olla siedettävää jossain sellaisessa utopiassa, jossa ilmaista olisi edes katto pään päällä ja lämpö. Ruokaa voisi mahdollisesti kasvattaa itse tai keräillä metsistä. Mitä ihminen lopultakaan tarvitsee onneen: lämpöä, pesän, täyden mahan. Kaupunkirottana pohjoisessa maassa tämä on kuitenkin mahdotonta ilman rahaa. Katto maksaa, sähkölämmitys maksaa, ruokaa saa vain kauppojen hyllyistä, kun roskiksetkin on lukittu. Kaikki vihreä on peitetty asfaltilla ja koristepuutkin on raudoitettu ja aidattu. Joku täti oli kuulemma muinoin viljellyt perunaa meidän "palstallamme" (kahden neliön tilkku oven edessä), mutta lyijymyrkytyksen pelossa minä en ainakaan uskaltaisi syödä mitään, mikä kasvaa kahden kolmikaistaisen tien ja junaradan risteyksessä.

Ei riitä, että kaupungeissa asumisesta, olemisesta ja syömisestä on tehty maksullista: myös yhteydenpito muihin ja puhuminen maksaa. Ketään ei saa enää kiinni ilman kännykkää. Prepaid-liittymä on hyvä, mutta puheaikaa on harvoin varaa ostaa. Sosiaalitoimistoonkin on soittoaika, ei sinne voi kukaan enää ovesta sisään kävellä. Jos ei ole puheaikaa, sitten kärvistellään. Ystäviäänkään ei voi mennä tapaamaan ilman puhelinta, ellei satu tietämään ovikoodeja lukittuihin kerrostaloihin ja pääse käsiksi ovikelloon. Kun köyhyys ahdistaa, köyhä huutaa tyynyyn, eikä purkaudu puhelimessa ystävilleen. Puhuminen on säännösteltävä vain tärkeisiin asioihin ja silloinkin puhuttava nopeasti. Joskus sähkölaskun maksupäivää siirtäessä olen joutunut jonottamaan puhelimessa. Kuunneltuani puolentunnin verran jonotusmusiikkia, henkilö vastasi toisessa päässä. Ehdin sanomaan nimeni, mutta sitten puhelu katkesi automaattiseen tiedotukseen "Puheaikanne on loppunut". Lasku maksettiin sitten myöhästymismaksujen kera hiukan pulleampana. Perintätoimistoon ehtineet laskut taas tuplaantuvat ja triplaantuvat kuin pullataikina. Esim. 27:n euron vakuutusmaksu on perintätoimistoon ehtiessään muuttunut 89euron kokoiseksi. Kaikki maksaa, ja köyhälle tuplasti.

Ainoa paikka minne maailman murjomat köyhät otetaan vastaan iloisin mielin, ovat kuppilat ja juottolat. Siellähän se elämä vasta maksaakin, mutta vippiä kysyessä maksupäivä tuntuu kaukaiselta, ja pienessä hiprakassa ja armollisten ystävien ja kohtalontovereiden seurassa rahanmeno unohtuu.