Köyhien ystävieni kanssa viljelemämme huumori on nykyisin niin mustaa, ettei oikeastaan ketään enää naurata. Terävät puukot ja köydet herättävät aina samoja mielleyhtymiä: tuohon olisi näppärää lopettaa elämänsä, hah hah. Nauru käy kolkoksi, koska tiedämme että kaikki ovat leikkineet itsemurha-ajatuksella tosissaan.
Ajatus kuolemasta pyörii jatkuvasti mielessä. Ei ole oikein mitään järkevää syytä elää yhteiskunnassa, jossa elämisen laadun voi suoraan mitata rahassa. Kun rahaa ei ole, ei ole kovin monta syytä pysyä hengissä. Kun ei voi antaa yhteiskunnalle mitään, ja elämä on pelkkää selviytymistä ja taistelua ja kärsimystä ja hengissäpysymistä, järki alkaa pistää vastaan. Ei ole järkeä elää, jos elämä on vain tätä. Itselläni tosin on vielä yksi painava syy kärsimyksieni jatkamiseen: tytär, jota en raaski jättää.
Törmäsin tällaiseenkin blogiin, jonka kirjoittaja aikoi tehdä itsemurhan köyhyytensä vuoksi. Surullista, jos näin on käynyt, blogi ei ole nähtävästi päivittynyt enää. Surullista, mutta minkäs teet. Olankohautus on raadollista, mutta miten tuotakin ihmistä voisi auttaa ilman rahaa? Ei mitenkään. Ehkä hän on päässyt rauhaan, paremmille metsästysmaille, pois tästä paskasta. Emme saa koskaan tietää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Lohduttaisiko tämän runon sanat yhtään?
Vesilintu
Varassa veden ja tuulen
kotini pieni on.
Saako elämän armon
elämä suojaton.
Eilen pelkäsin vielä
myrskyä nousevaa.
Kun vesi liikahti, luulin
kaikki uppoaa.
Mitään en enää pelkää
sydämin luottavin.
Tänään onneni lasken
syliin mainingin.
Ulappa hento suojaa
tuuli laupias on.
Kentie on armon saava
kylliksi suojaton.
Aale Tynni
Ei helkkarissa, ei saa antaa periksi.
Ihan niiden rikkaiden ja "asiansa hoitaneiden" kiusaksi kannattaa elää. Olla piikkinä ah niin puhtaassa lihassa.
Ja tosiaan: tytär! Siinä on syytä kovastikin. Tyttärellesi voit antaa rakkautta ja hyväksymistä. Sitä, mitä et saanut ympäröivältä yhteiskunnalta.
Tämä paskayhteiskunta on työttömänsä ja syrjäytyneensä totisesti ansainnut. Kun arvoina on raha (siis tällä yhteiskunnalla). Yhteiskunta, joka päästää murhamiehen vapaaksi kymmenessä vuodessa, mutta pitää velkaantuneen pinhuusissa pitempään, ansaitsee totisesti harminkappaleensa.
Ei anneta periksi!
Kiitos kannustuksesta. Ei, en aio ajatusleikeistäni huolimatta lopettaa vielä elämääni, vaikkei se tällä hetkellä olekaan kaiken vaivan arvoista. Köyhyys kyllä saa miettimään tätä elämän tarkoitusta tosissaan.
Myös on käynyt mielessä ihan uudenlaisen yhteiskunnan perustaminen, joku uusi luomuvaltio jonka voisi vaikka vuokrata Suomen metsistä, ja jossa ihmiset saisivat elää vähän toisenlaisessa arvomaailmassa. Poliitiikkaan köyhällä ei ole asiaa kuin ehdokkaiden keppihevosena ennen vaaleja.
Runotkin tuovat lohtua, sillä "eihän ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta..."
Omat runoni ovat yhtä synkeitä kuin huumorinikin, mutta tuovat silti lohtua. Kun sanoo pahan olonsa ulos ja ääneen, helpottaa. Elämä on niin mustaa, että se on jo koomista. Saa nauramaan hullua naurua, kunnes itkettää ja muistaa mikä elämässä on tärkeää. Mikään ei kuitenkaan ole niin vakavaa, että tämä elämä pitäisi sen vuoksi lopettaa.
Tässä vielä vähän näitä omia mustia "runojani" jos ne ketään lohduttavat tragikoomisuudessaan:
Katto on niin korkea
köyden jatkona siellä kiikun
Tyyny on niin pehmeä
hengitän siihen kunnes tukehdun
Vesi on kylvyssä lämmintä
vajoan pohjaan enkä nouse enää
Omenaa kuoriessa
ihokin kaipaa puukon kosketusta
Käärin lakanasta köyden
ja pakenen tästä sairaalasta
Hyppään ikkunasta
ja pakenen tästä elämästä
täältä turhaan kärsimästä
...jne....
Hei! Jotenkin tuo sinun kirjoittamisesi on niin riisuvaa, että en oikein tiedä mitä sanoa. Kai se johtuu siitä, että itse ei ole todelliseen köyhyyteen törmännyt juurikaan, vaikka mekään ei millään ruhtinaslinjalla eletä (tulot n.1000e kuussa, kolmehenkinen perhe). Miehen kanssa on monesti mietitty, että mikä se on sitten se toimeentulon raja. Toisille se tuntuu olevan se, että pääsee pari kertaa vuodessa etelänmatkalle ja on leivän päälle laittaa muutakin kuin ylähuuli. Toiset sitten tyytyy vähempään.
Ajatus heräsi päässäni myös (miten kummallista), että miten sitten suhtaudut avuntarjoajiin? Vai onko niitä ollut? Minä nimittäin haluaisin auttaa, jos vain jotenkin voin. Toivottavasti et loukkaantunut.
Lähetä kommentti