Hitsaaminen on ihan jees

Siellä hitsarikoulussa on mennyt nyt viikko ihan mukavasti. Oletettujen tukien puolesta tein virheen siinä, kun irtisanoin itseni siivoushommasta vasta koulun alkamispäivänä (roikuin kirjoilla siltä varalta etten pääsisikään kouluun): luulenpa että kahden viikon irtisanomisajalta ei tule penniäkään. Kunhan saan mustaa valkoisella ensi viikolla, otan selvää miten mun käy. Heinäkuu on koulusta taukoa, senkin puoleen menee vähän monimutkaiseksi, mutta onpahan aikaa hoitaa virastoasioita.

Hitsaaminen itsessään on ihan kivaa. Vähän se tietysti pistää miettimään, että taisi mennä hukkaan kymmenen vuoden ei-niin-fyysinen koulutus (lukio+amkk) ja työkokemus, mutta sinänsä työ on haastavaa ja terveellistä sielulle. Lihaskunto ja papu kasvaa. Ilmapiiri on lievästi sovinistinen mutta ihanan rento. Huppuun ja maskiin naamioituneena ei haittaa, vaikka olisikin "heikompi astia", vain työn jälki ratkaisee. Unelmoin, että saisin tammikuussa -koulun jälkeen- työpaikan, ja kiinni palkkapussiin. Viikon jälkeen on tosin vielä vaikea sanoa mitään, mutta pidän työstä ja työpaikasta. Unelmoin, että alkaisin säästää tulevasta palkasta (mikäli siis pääsen töihin tammikuun jälkeen), jotta voisin pitää vuoden-kahden päästä taidenäyttelyn Helsingissä. Ei ole ollut varaa pitää näyttelyjä nyt kahteen vuoteen yrityksen kaaduttua. Ei näyttelyjä - ei taulukauppaa. Maalauksia on valmiina, muttei varaa kehyksiin, näyttelyvuokraan, julisteisiin, kutsukortteihin, mainostukseen, jne. Näyttelykin on vielä kaukainen unelma, läheisempi haave on nyt vain saada entiset laskut maksettua, ja sinnitellä hengissä vielä tämä vuosi. Tyhjästä on niin paha nyhtästä.

Tämä on nyt tyhjää parempi ratkaisu. Tuntee tosiaan tekevänsä jotain, kun kipinät sinkoilevat ja sula metalli höyryää.