Olen ollut viime päivät niin hirvittävien itsesyytösten ja lamauttavan masennuksen kourissa, etten ole tännekään uskaltanut tai jaksanut kirjoittaa mitään. Äiti lähetti rahaa, ja olen yrittänyt olla nyt "täydellinen äiti" omalle tyttärelleni: vein hänet ensimmäistä kertaa oikeisiin elokuviin. Olen hemmotellut meitä myös pizzalla ja ostamalla askartelumassaa, josta olemme muovailleet uusia pikkunukkeja ja korjausosia vanhoihin. Ostin myös neljä käsintehtyä paperinpalaa ikkunaverhoiksi ja venttiilit polkupyörään. Olen myös siivonnut, pessyt pyykkiä, korjaillut rikkinäisiä lamppuja ja viemäreitä, sukuloinut, ulkoillut, kastellut kukkasia, tavannut kavereita, pessyt ja hoitanut itseäni, lastani ja kotipesää. Yrittänyt pistää elämääni kuntoon ja järjestykseen, vaikka suurin työ eli paperi- ja laskupinot lojuvatkin vielä "mansikkana pohjalla".
Miksi tämä kaikki tuntuu edelleen niin ontolta? En osaa olla täydellinen äiti, en edes äiti. Hyvä jos ihminen. Huomaan peilistä, että hymyni on muuttunut katkeraksi, katseeni syyllisyydestä ja epäilyksistä sameaksi. Ketä yritän huijata? En osaa leikkiä lapseni kanssa, en osaa nauraa aidosti, en pysty taiteilemaan. En nauti auringosta, koska valo vain paljastaa pölyttyneen, kuivuneen mieleni.Tuntuu että on vain ohuet kuoret jäljellä, peittelemässä läpeensä mätää sisintäni. Olen niin väsynyt tähän koko elämään ja kaiken tarkoituksettomuuteen.
Tuossa pöydällä tuo pahin painajaiseni lojuu, avaamattomat kirjeet ja laskut. Tekemätön työ, jota pakenen viimeiseen asti. Olen läpimätä, avuton, kasvoton luuseri. Haluaisin vain nukkua pois, hautautua multaan, piiloon, turvaan, kohtuun, herätä seuraavasta elämästä toukkana tai maan matosena. Miksi edes synnyin tänne, ja vieläpä synnytin lapsenkin samaan kärsimykseeni? Mikä tämän kaiken tarkoitus on?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
No voi, masennukselta tosiaan vaikuttaa! Tosin ei ihan, koska jaksat tehdä niitä asioita joita äidin kuuluukin tehdä.
Kiva kun sait rahaa äidiltäsi, ajattele niinkin, että otat vastaan äidiltäsi rahaa edes lapsen vuoksi (tilapäisesti). Joskushan hänet perit kuitenkin. Autat äitiäsi sitten kun hän on vanha ja raihnainen, ilman korvausta, eikö?
Muista ettei täydellisiä äitejä ole olemassa! En minä ainakaan tunne yhtään!
Nokka pystyyn vaan ja uusi suunta elämään, uusi ammatti kenties! Sellainen leipähomma jolla elää. Taidetta sitten vapaa-aikoina, ehkä siitä tulee myöhemmin taas ihan leipähomma!
Voimia toivottelen.
On hienoa, mitä kaikkea olet tehnytkään nyt, kun on pikkuisen rahaa käytössä.
Jotenkin itselleni tulee tunne, että sinä kyllä tarvitset ystävää tai ystäviä.
Itselleni ystävät ovat olleet harvassa silloin, kun elämässä on ollut raskasta. Sitä tärkeämpiä ihmisiä he ovat, sillä uskon, että he ovat oikeasti ystäviäni.
Rahan puute masentaa ketä tahansa. Masennukselta tuo minustakin vaikuttaa, vaikka onneksi jaksat sentään näin nousta puuhaamaan, kun siihen tulee mahdollisuuksia.
Puheaikaa on vielä kahdella eurolla. Soitin tänään psykologille varttitunnin liian myöhään, uusi puolen tunnin soittoaika on torstaina. Ehkä saan sitten ajan keskusteluhetkeen (kuukauden päähän niinkuin yleensä?), joka kestää sen kolme varttia ja ongelmista kannattaa tehdä tiivistelmä jo etukäteen että ehtii kertoa edes oleellisen. Ehkä käyn katsomassa, olisiko kirkon ovet auki (ihmettelen jos on, siellä voisi käydä istukelemassa ja rauhoittumassa.
Vaikeina aikoina sitä karttelee ystäviä, yrittää suojella muita omilta murheiltaan. Ja sitten ei edes muista, miten ystävien kanssa oltiinkaan... kun murhe on kasvanut kiinni sydämeen näin tiukasti. Kuvittelenko vain, että ystävien äänensävy on muuttunut huolehtivaksi, päähäntaputteluksi, vältteleväksi? Ja kuinka kukaan voisikaan ymmärtää sellaista mitä ei itse käy läpi, edes ne ystävät.
Ei täydellisiä äitejä ole olemassa. Tärkeintä on, että lapsellasi kuitenkin on äiti. Muista että olet lapsellesi paras ja ainoa sellainen.
Oma kokemukseni on, että kriiseissä ystävät seuloontuvat, mutta kuten Leppis tuossa totesi äideistä, saman voi soveltaa ystäviin: täydellistä ystävää ei ole. Ehkä ei kannata päätään vaivata ihmisten vaikuttimilla, vaan olla tekemisissä niiden kanssa, jotka hakeutuvat seuraamme.
Raskasta elämänvaihetta elävän ihmisen ajatukset ovat herkästi raskaat. Kaikki eivät sitä kestä, mutta se ei oikeastaan ole sinun pulmasi. Ne, jotka jäävät, varmaan tahtovatkin jäädä, luulisin. Itselleni oman elämäni tähän saakka suurimman kriisin aikana jäi useita ystäviä, mutta osaa näistä suhteista leimasi sääli, joka sai minut tuntemaan itseni alemmaksi ihmiseksi. Tällainen etäännyttää.
Ymmärtävimmiksi ystäviksi itselleni tulivat tuossa vaiheessa kohtalotoverit. Nämä suhteet ovat kestäneet sellaisen kriisin, että niitä ei helposti katkaista, ikinä.
Luulen, että ystävien kanssa voisi olla esimerkiksi niin, että kutsuu heitä joskus vaikkapa nyyttäreihin. Itselleni oivallista ystävyyssuhteisen ja mielenterveyden (ja vähän kunnonkin) hoitoa on ollut lähteä säännöllisesti sovittuna aikana sauvakävelylle. Siinä yleensä mukavia jutustellessa huoletkin kevenevät tai unohtuvat.
Lähetä kommentti