Ahti - rikkauden jumala

Tässäpä kuva ensimmäisestä teräsveistoksestani, Ahdista.  (muokkaus 12.2.2016 kuva poistettu) Innostuin raudasta taidemateriaalina, ja nyt viimeisten viikkojen aikana levyseppien pajalla on koulutuksen puitteissa ollut mahdollisuus väsätä tällaistakin. Ahti, anna antisi.

Olen siis taas yhteiskunnan täysivaltainen jäsen, ja peruspäivärahalla eläessä en koe itseäni enää niin pohjattoman köyhäksi kuin ennen: nyt minullakin on taas sosiaaliturva. Ja jotain tekemistä. Työsopimuskin kai muutamien viikkojen päästä. Vaikka käteen ei edelleenkään jää mitään velkojen ja ulosoton vuoksi, tilanteeni näyttää huomattavasti valoisammalta.

Lopetan tämän blogin pitämisen, koska en koe itseäni enää köyhäksi. Haluaisin tehdä tälle kansamme köyhyydelle jotain muutakin kuin vain valittaa ja kieriä siinä itse. Ehkä tämä uusi yhteiskunnallinen ulottuvuus on saanut aikaan muutoksen, mutta pieni poliitikko sisälläni on herännyt. Luultavasti aloitan jossain vaiheessa uuden, poliittissävytteisemmän blogin, ilmoitan siitä sitten myöhemmin. Tällä hetkellä minua vain ei saa enää punasilmäiseksi raivosta vain oma kurjuuteni, vaan meidän kaikkien köyhien ja pienituloisten kärsimys. Samaan aikaan kun herrat nostavat omia palkkojaan tuhansilla euroilla, he vievät kansamme köyhiltä viimeisetkin lantit. Vaikka valtion talous voi muka paremmin kuin koskaan, se ei näy kansan arjessa. Koska olen itse kokenut omissa nahoissani, kuinka pohjaton köyhyys repii ihmisen riekaleiksi, en haluaisi samaa tapahtuvan enää kenellekään muulle. Mutta tiedän, että tälläkin hetkellä kymmenet tuhannet suomalaiset miettivät, kuinka lopettaa köyhä, turha elämänsä, ajautuneena taloudelliseen katastrofiin ilman omaa syytään. Tieto siitä, että niin moni kärsii turhaan, saa minut raivohulluuden partaalle. Palaan asiaan, kunhan keksin uudelle blogille muodon ja sisällön.

Kiitän kaikkia lukijoitani kommenteista ja palautteestanne. Autoitte minua pahimmasta yli. Ei ihminen elä vain leivästä, vaan rakkauden sanoista. Kiitos kun olette tukeneet tätä köyhää elon tiellä. Virtuaalihalaukset teille kaikille!

Home sweet home

Heipä hei, ja hyvää iltaa! Luppakorva seikkailee taas!
Ensinnäkin, kiitos kirsille ja kompostille Rockin' Girl Blogger- tunnustuksesta ja pahoitteluni kaikille pitkästä päivitystauosta. Olen miettinyt köyhimys-identiteettini vaihtamista, jopa koko blogin lopettamista, vaikka rahatilanteeni ei ole muuttunut yhtään parempaan suuntaan. Korvieni välissä vain on muuttunut jotain. Ehkä aivoni ovat nälän ja kurjuuden maksimoituessa napsahtaneet ja nyrjähtäneet lopullisesti vinksalleen, mutta en enää jaksa murehtia rahahuolistani, enkä koe enää itseäni ensisijaisesti "köyhäksi" van tällä hetkellä -kiitos koulupaikan- hitsariksi, äidiksi ja naiseksi. Kai tämä persaukisuus on joku elämän minulle keksimä kepponen, mutta hengissä ollaan edelleen vaikka köyhempinä kuin koskaan :) Ah, raha ja sen puutteesta aiheutuvat tilanteet ovat tragikoomisia. Katsotaan miten tämä jatkuu.

Avasimme heinäkuussa suihkun lattian vihdoin, kun kämpässä (24neliön hellahuoneessamme) ei voinut enää hengittää kunnolla, silmiä kirveli ja keuhkot vinkuivat. No homettahan siellä oli, eikä mitään vesieristeitä. Asunnon ostamisesta oli kulunut 2v 2kk, ja koska takaraja entisen omistajan vastuulle on tasan 2v., emme saaneet mistään apua. Vesivakuutusta ei tietenkään ollut, eihän meillä sellaisiin muka ollut aikanaan varaa. Yhtiö pesi kätensä koko jutusta. Valtionkorvauksia olisi voinut hakea, mutta emme halunneet joutua remontin lisäksi riitoihin naapureiden kanssa ja oikeuskäsittelyn jonotuslistalle. Ystävä aerobiologian laitokselta antoi lattian alla muhiville lemmikilleimme hienot latinankieliset nimetkin, ja oli siellä myös tietysti suuri sokeritoukkayhdyskuntakin.

Loppukesä ilman suihkua, lämmintä vettä ja wc-pönttöä sujui kohtalaisesti. Pissimme lavuariin, kakkasimme sankoon ja kävimme kaverin luona suihkussa. Riemu repesi siinä vaiheessa kun sähköt katkaistiin unohtuneen laskunmaksun vuoksi. Kaikki taulukaupparhat menivät viimeistä penniä myöten putkiin, ruuveihin, kaakeleihin, nippeleihin ja nappeleihin. Kaupunkiaskeesi pimeässä pölyisessä luukussa ilman jääkaappia ei ole yhtään niin mukavaa kuin luonnon helmassa. Homepölyn lisäksi sukat ja keuhkot olivat täynnä sahanpurua, pisteli niin pirusti!

Etteivät elämän perusasiat pääsisi unohtumaan: Pitää mennä nyt nukkumaan, aamuksi taas hitsaamaan. Sähkö, vessa ja vesi pelaa taas, kiitos omatoimisen ukkoni. Suihku valmistuu sitten kun on varaa ostaa eristettä seinään. Mikäs tässä on Kelan työvoimakoulutuspäivärahapäätöstä odotellessa; paska haisee ja banjot soi.

Jolla on, sille annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on. (Matt.3:12)

Pahoittelen päivitystaukoa, mutta en ole ollut nyt köyhänä kokonaiseen viikkoon. Kävi nimittäin niin, että päädyin ottamaan olutta siskoni houkuttelemana ja sisäänmaksamana eräille kesäfestareille yhdeksi illaksi. Pöydässä sattui istumaan lapsuudenystäväni joka halusi ostaa taidettani. Ilman tuota baarinpöytää - ja kallista mutta rohkaisevaa kaljaa muovituopeissa - emme olisi taatusti nähneet taas seuraavaan kymmeneen vuoteen, saati tehneet kauppoja. Eli jäin illasta rahallisesti reilusti voitolle, vaikka sisäänpääsylippu olikin kallis. Totuus on, että saadakseen (tai edes kohdatakseen) rahaa, sitä täytyy myös olla. Sille, jolla on, annetaan. Näin rikkaat jatkavat rikastumistaan, ja köyhät köyhtymistään.

Eli jospa alkaisinkin käydä tästä lähtien vain nk. paremmissa paikoissa ja tilaisuuksissa. Vain sellaisissa, missä jo sisäänpääsymaksu erottaa jyvät akanoista ja rikkaat köyhistä. Golf-kerhot, sikariklubit, purjehdusseurat ja pintapaikat, here I come! Täytyy vain ensin neuvotella pankinjohtajan kanssa uudesta lainasta, sillä enhän toki voi lähteä luomaan suhteita rahamiehiin köyhän näköisenä, uskottavuushan siinä kärsisi.

Seuraavaksi kyykistynkin köyhäksi vasta ensi viikolla, kun aloitamme wc-remontin. Lattia on pehmennyt taannoisen vesivahingon myötä muodottomaksi, ja homeen voi jo haistaa. Pakko korjata, ennenkuin menee pahemmaksi. Onneksi pankki lupasi armahtaa meiltä kahden kuukauden lyhennykset korjauksen ajaksi. Loppuun vielä oma sanontani, joka pätee valitettavan usein, esim. parkkisakkoja maksaessa: pikkurahasta voi olla joskus puutetta, mutta isot rahat löytyvät aina.

Ajattele positiivisesti

..ota Olvi. Mieli tekisi välillä. Antaisi kaiken vaan olla. Luovuttaisi. Tekisi mieli paeta kaiken turhuutta ja tarkoituksettomuutta, koko elämää. Hautautua hankeen, piiloutua pulloon, unohtaa ja lakata. Lopettaa, keskeyttää. Antautua kauhulle, turhalle taistelulle. Tai pitää edes hetken tulitauko.

Ajattele positiivisesti. Aion pysyä vielä hengissä ja jatkaa taistelua.

Tässä vielä kierrätyksestä muutama mietelause:

"Se parhaiten nauraa, jolla on paras lääkitys"

"Se mikä ei tapa, se vituttaa."

"Naura ongelmillesi, niin kaikki muutkin tekevät."

Tämä on ryöstö!

Tällaisiakin tunnelmia laskujen eräpäivät saattavat herättää... kuva piirretty tämän vuoden helmi-maaliskuussa.

Päättymätön painajainen

Elän pahaa unta. Juuri kun luulen, että olen herännyt, painajainen hyökkää päälleni kahta kauheammin kourin. En uskalla enää toivoakaan että tämä päättyisi joskus. Kävin juuri maistraatissa. Kysyin kaupparekisteritodistusta, todistaakseni työkkärille ettei minulla ole enää yritystä. Olin tammikuussa täyttänyt Y6-lomakkeen eli yrityksen lopettamisilmoituksen, ja luulin että kaikki olisi selvää. Eipä ollutkaan. Olin ilmeisesti ruksittanut yhden ylimääräisen ruksin lomakkeeseen (kaiken varalta) ja se olikin sekoittanut vastaanottoviraston niin, etteivät olleet saaneet selvää halusinko lopettaa yrityksen vai en. Tästä linkistä voi kurkata vähän tuota päällisin puolin simppelin näköistä ilmoituslomaketta "y6". Miten tyhmä voi olla, että sen voi täyttää väärin? No, tässä on teille elävä esimerkki täydellisestä idiootista.

Täytin nyt uuden lopettamisilmoituksen, ja tällä kertaa virkailija tarkisti ettei ole ylimääräisiä rakseja missään - kaiken pitäisi olla nyt vihdoin selvää. Viikon-parin päästä pitäisi kaupparekisterin päätös tulla, ja haamuyritykseni lakata vihdoin kummittelemasta. Puolitoista vuotta tätä on kestänytkin. Sitä ennen työkkäriin on turha yrittääkään. Menetän tässä nyt sitten taas kerran muutaman viikon (ehkä koko kuukauden?) tuet. Ainoa hyvä puoli - jos oikein etsimällä etsitään positiivista asennetta- on se, että saan vähennettyä taiteilijaväreihin ja junalippuun (taulujen kuljetukseen paikasta toiseen) tuhraamani rahat taulujen myynnistä viimeiseltä puolelta vuodelta. Eli saan "tulot" virallisestikin miinukselle, niinkuin ne oikeasti olivatkin.

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. En voi syyttää tästäkään kuin itseäni. Minä olen tyhmä!!!!! Tyhmä!

Seuraavat lomakkeet tarvitaankin sitten verotoimistosta, saas nähdä miten käy. Veroilmoitukseni on vieläkin tekemättä. En osaa. Pakko kirjoittaa jotain, keksin vaikka lukuja päästäni että saan niillekin jonkinlaisen taseen. Kuittipino ei kuulemma kelpaa. Pitäisi ynnätä, kertoa, vähentää, tietää mikä on kaksinkertainen ja yksinkertainen kirjanpito, tietää mikä on tase, brutto ja netto. Miksi mulla on tällainen paperikammo? Onko paperi/lomakekammoisille olemassa jonkinlaista tukiryhmää? Tai terapiaa? Tai viranhaltijaa, jonka kanssa asioitaan voisi yhdessä käydä läpi? Käyväthän ne sossussakin kaikki paperit läpi, miksi yrittäjien pitää maksaa siitä kirjanpitoon? Mä olen luuseri, tyhmä, idiootti, enkä voi syyttää tästä muita kuin itseäni.

Jonotusmusiikkia

Työkkäriä varten tarvitaan todistus maksettujen yellien (yrittäjäeläkkeen) määrästä ja kestosta, vuodelta 2003 alkaen. Ensin soitto latauspalveluun: puheaikaa on jäljellä 1,30 euroa. Soitto Pohjolaan. Pimpeli, pompeli, valitse yksi, jos haluat sitä, kaksi jos tätä.... näppäiltyäni vaihtoehdot oikein, pääsen vihdoin jonoon. Pimpeli pompeli, olette edelleen jonossa. Pimpeli pompeli, tuut, olette edelleen jonossa. Lopulta Pohjola vastaa: "Yelliä? Soititte väärän numeroon, yellit hoitaa meillä nykyään Ilmarinen". Onneksi firma on neljän vuoden jälkeen vielä olemassa. Soitto taas latauspalveluun: puheikaa jäljellä 0,40e. Ei riitä enää uuteen jonotusaikaan Ilmariselle. Soitto äidille. Lähetätkö rahaa että saan puheaik.... klik! Puhelu katkeaa automaatin ystävälliseen naisääneen. Puheaikaanne ei ole tarpeeksi. Voitte ladata lisää puheaikaa ottoautomaatilta....

Hitsaaminen on ihan jees

Siellä hitsarikoulussa on mennyt nyt viikko ihan mukavasti. Oletettujen tukien puolesta tein virheen siinä, kun irtisanoin itseni siivoushommasta vasta koulun alkamispäivänä (roikuin kirjoilla siltä varalta etten pääsisikään kouluun): luulenpa että kahden viikon irtisanomisajalta ei tule penniäkään. Kunhan saan mustaa valkoisella ensi viikolla, otan selvää miten mun käy. Heinäkuu on koulusta taukoa, senkin puoleen menee vähän monimutkaiseksi, mutta onpahan aikaa hoitaa virastoasioita.

Hitsaaminen itsessään on ihan kivaa. Vähän se tietysti pistää miettimään, että taisi mennä hukkaan kymmenen vuoden ei-niin-fyysinen koulutus (lukio+amkk) ja työkokemus, mutta sinänsä työ on haastavaa ja terveellistä sielulle. Lihaskunto ja papu kasvaa. Ilmapiiri on lievästi sovinistinen mutta ihanan rento. Huppuun ja maskiin naamioituneena ei haittaa, vaikka olisikin "heikompi astia", vain työn jälki ratkaisee. Unelmoin, että saisin tammikuussa -koulun jälkeen- työpaikan, ja kiinni palkkapussiin. Viikon jälkeen on tosin vielä vaikea sanoa mitään, mutta pidän työstä ja työpaikasta. Unelmoin, että alkaisin säästää tulevasta palkasta (mikäli siis pääsen töihin tammikuun jälkeen), jotta voisin pitää vuoden-kahden päästä taidenäyttelyn Helsingissä. Ei ole ollut varaa pitää näyttelyjä nyt kahteen vuoteen yrityksen kaaduttua. Ei näyttelyjä - ei taulukauppaa. Maalauksia on valmiina, muttei varaa kehyksiin, näyttelyvuokraan, julisteisiin, kutsukortteihin, mainostukseen, jne. Näyttelykin on vielä kaukainen unelma, läheisempi haave on nyt vain saada entiset laskut maksettua, ja sinnitellä hengissä vielä tämä vuosi. Tyhjästä on niin paha nyhtästä.

Tämä on nyt tyhjää parempi ratkaisu. Tuntee tosiaan tekevänsä jotain, kun kipinät sinkoilevat ja sula metalli höyryää.

Kela petti

Eivät sitten myöntäneet avustusta opintolainojeni korkoihin. Olin tienannut tarkastelujakson ajalla 1.2.-31.5. yhteensä 29,80 euroa (!) yli tulorajan. Kas kummaa, päätös ei sinänsä yllättänyt, mutta pettymys on silti karvas. Varsinkin kun kyseessä on korko, ei lyhennys, ja koska lopetin sen siivoustyön jo huhtikuussa. Lisäksi tuolta ajalta tuli velä kaupuginkin suunnasta kohtuuton lasku päivähoitomaksuista. Ei olisi tosiaan pitänyt työskennellä lainkaan, kun taas rangaistaan näin... ottaa niin päähän! Seitsemänsataa euroa ylimääräistä jostain olisi taas pieraistava. Onneksi opinto/työllistämistuki (500e/kk) on luvattu alkavan elokuussa, ehkä saan maksettua laskut sillä. Tuntuu että yhteiskunta tosiaan vaatii kaiken tai ei mitään: raadat joko niskasi limassa kahdeksasta neljään tai lojut työttömänä avustuksilla, kädet sidottuina. Tämä mun ratkaisu yrittämisineen, osa-aika/pätkätöineen ja opiskeluineen ilman tukia on virkamesten painajainen, kaikin tavoin tuomittavaa, epäilyttävää ja rangaistavaa. Voihan **#&!%#?¤*!, tämä systeemi haisee!

Köyhyyden oppikoulu

Ensinnäkin: kiitos kaikille kannustuksesta! Oikeasti koulu ja tulevaisuus jännittää, mutta kai se menee kun ottaa vaan hyvän asenteen. Valan itseeni uskoa.

Tässä eräänä päivänä tuli TV:stä (nelonen tai subtv?) ohjelma, joka käsitteli himoshoppailijan rahantuhlaamistarvetta. Vähän samaan tyyliin siis kuin se lapsenhoitaja auttaa niitä hirviöperheitä tai seksologi pariskuntia, tälle himoshoppaajallekin oli varattu henkilökohtainen terapeutti-sparraaja. En nähnyt ohjelmaa kokonaan, mutta selvisi että tällä shoppailijanaisella oli jatkuva tarve ja sisäinen tyhjyys, jota hän yritti täyttää tavaralla ja manikyyreillä. Ongelmat johtuivat lapsuudesta ja turvattomuudentunteesta, riittämättömyyden tunteesta. Kaikessa pinnallisuudessaan ohjelma oli silti koskettava: löysin itseni tuon rikkaan mutta rahankäytössään holtittoman naisen tarinasta.

Minäkin olen kai pohjimmiltani himoshoppailija, jolla ei ole nyt vain ollut mahdollisuutta tuhlaamiseen. Siksikin tämä köyhyys on niin hirveää: rahattomuus on shoppailijan painajainen. Mutta toivon todella, että oppisin tästä ajasta jotain. Että oppisin nauttimaan elämästäni ja hyväksymään itseni riittämättömänä ja epäonnistuneenakin. Etten enää määrittäisi itseäni menestykseni, lahjakkuuteni, ulkoisten puitteiden tai materian kautta, vaan tuntisin eläväni ilmankin. Tuntisin riittäväni, tällaisena kuin olen.

Hirveä läksy tämä köyhyys on. En tiedä opinko sittenkään, vaikka tätä opetusta onkin tullut päntättyä.

Duunariksi oppimaan

Pääsin hitsarikouluun! Koulu on ilmainen ja - mikä tärkeintä - lyhyt, ja syksyllä on hyvät mahdollisuudet työllistyä ammattiin. Ruusuinen tulevaisuus odottaa, kun pääsen miesten töihin ja miesten palkoille. Tiedä vaikka partakin siinä kasvaisi :) Taiteen tekeminen voi olla taas työläämpää, mutta olen valmis mihin vain, että tämä köyhyys loppuisi.

Dyykkarin onnenpäivä

Käytiin eilen kylässä parin korttelin päässä. Ystäväni pihalla oli roskalava, ja sinnehän minä painelin heti ensimmäisenä tonkimaan. Neuvo: älä jää koskaan miettimään liian pitkään kirppari- tai roskalavalöydön kohdalla, voi olla ettei tavaraa tunnin päästä enää olekaan. Saalis oli melkoinen: lastenistuin pyörään, iso, lähes käyttämätön plyyssimatto, ja vuodelaatikko sängyn alle. Kaikki asioita, joita ei ole varaa ostaa edes kirpputorilta, mutta ovat tuiki tarpeellisia - ja kaupanpäälle se persialaismatto joka on ihanaa ylellisyyttä. Eikä tarvinnut kävellen raahata edes kovin kaukaa. Vuodelaatikko oli 2cm liian korkea, mutta näppäränä tyttönä surautin sen sahalla sopivan kokoiseksi.

Tuntuu, että maailmankaikkeus tuli vähän vastaan. Näistä onnenpotkuista tulee niin hyvälle mielelle, että usko korkeampiin voimiin palautuu.

muokkaus: Edellisen kerran dyykkauslöytö oli jalat runkosänkyyn (kaupan ovh. 50e) jotka löytyivät junaradan pöpeliköstä. Vaati vain hiukan vaivaa irrottaa ne siitä kevään kostuttamasta sängynraadosta. Varoituksen sanana vielä roskalavalöydöistä tositarina: eräs ystäväni löysi roskalavan vierestä sängyn, jonka puuosiin olikin pesiytynyt jotain kirppuja tai luteita, jotka levisivät asunnon rakenteisiin, vaatteisiin ja kaappeihin. Lopulta kaupunki kävi myrkyttämässä koko asunnon, ja ystäväni perheineen joutui evakkoon ja desinfioimaan kaiken vaatteista lähtien. Ei kyläilty mekään siellä silloin pitkään aikaan.

Toivon että näille mun löydöilleni ei käy samalla tavalla.

Köyhyysniksi nro:07249860956001

Jos ei ole ruokaa, kannattaa maata mahdollisimman paljon liikkumatta, esim. tv:tä katsellen. Näin ei kuluta turhaan energiaa eikä tule niin nopeasti nälkä. Vettä kannattaa juoda paljon, sekin laimentaa näläntunnetta ja on ilmaista.

Työmoraali?

Olen yrittänyt parhaani mukaan pysytellä yhteiskunnan ulkopuolella, siinä kuitenkaan onnistumatta. Teen työtä, jota yhteiskuntamme halveksuu. Ainakin jos sitä mitataan rahassa. Työstäni menee ensin 8% arvonlisää, 30-40% materiaaleihin, 50% välittäjälle. Jäljellejäävästä 2-12% prosentista (="tulostani") maksan vielä verot. En saa avustuksia, koska en halua tukea vääristyneitä tukirakenteita, kuten esim. asumislisää joka pakottaa vuokra-asumiseen ja rahan kerääntymiseen jo entuudestaan rikkaille. Työni on ehkä "kivaa" mutta elätän sillä viranomaisten ja välikäsien lisäksi itseni ja lapseni ja annan osuuden "yhteiskunnalle" josta en ole itse kuitenkaan oikeutettu nauttimaan. Koen tekeväni moraalisesti oikein, itselleni ja muille, vaikka köyhyyteni näännyttääkin minut. Työni ei rasita luontoa, ja koen parantavani taiteellani itseäni ja muita. Siksi en halua "hullun papereita" tai terapiaan, koska en oikeasti haluakaan sopeutua mielestäni sairaaseen rahan ja kiireen sumentamaan yhteiskuntaamme. Haluan vain elää, omistaa katon pääni päällä, ja maksaa velkani - jonka otin työllistyäkseni, mutta epäonnistuin - kunniallisesti. En halua olla osana tätä hulluutta, mutta seuraukset on pakko kärsiä yksin. Maksan tästä nk. moraalistani kalliisti. Tasapainoilen hulluuden rajalla... mutta minulla on vielä tämä kiukku ja valitusoikeus, joten nautin siitä. Pahoittelen että tämä blogi on lähes pelkästään ahdistunutta marmatusta, mutta köyhyyteni julkituominen ja palaute jotenkin selvittää päätä kummasti.

"Pentti Linkola on sanonut, että ihmisten pitäisi lakata tekemästä töitä, sillä työn tekeminen on sivilisaation suurin uhka."(Voima 05/2007, Ketun haastattelu)
Ketä ja mitä varten ihminen tekee työtä? Minkä tupakkayhtiön puolesta lääkäri taistelee syöpää vastaan? Montako afrikkalaista on kuollut nälkään sen yhtiön öljypolitiikan seurauksena, jonka bensalla rekkamies kuljettaa banaaneja pohjoiseen?

Eikä sitä tiedä, ehkä menen jo ensi viikolla taas nöyrästi siivoamaan öljytahroja ja tuontijogurttia tehtaiden lattiapinnoilta, trukkeja väistellen. Mutta tänään teen taidetta, koska kaapissa on vielä ruokaa. Tänään teen sitä, minkä osaan parhaiten, oikeaa työtäni, joka on pirun kivaa.

Aurinko paistaa risukasaankin.

Onneksi on kesä, ja grillimakkara ei maksa juuri mitään. Ja auringonpaiste on ilmaista! En ole vieläkään mennyt töihin. Asioiden hoitamattomuus ahdistaa, mutta ajatuskin siivouksesta ja siitä rumbasta vielä enemmän. En osaa, jaksa, pysty, kykene, halua. Pelkään. Herään edelleen joka aamu jäykkänä kauhusta. Yritän ummistaa silmäni laskuilta. Ehkä haen sairaslomaa tähän ahdistukseen, mutta saanko hullun papereilla sitten koulutuspaikkaa? Eikä 250e/kk ole sen vaivan arvoista... Eli ei ehkä kannata sairastuakaan... yritän sinnitellä "järjissäni" koulun valintakokeeseen asti, tai ainakin peitellä tätä ahdistavaa hulluuden partaalla horjumistani. 15. päivä tätä kuuta erääntyy opintolainan korko, kysyn voisiko Kela ehkä avustaa vaikken olekaan täysin tuloton vaan vain ylivelkaantunut. 250e taas ylimääräistä pohjattomalle moolokinkidalle. Ulosottokaan ei armahda: kun soitin olisiko tämän yhden kuun voinut skipata opintolainojen vuoksi, nauroivat kuivasti, että "ehdoton ei, mutta yrittäkää silti syödä jotain". En tajunnut että oliko se vitsi vai vi**uilua päin naamaa? Luullakseni jälkimmäinen.